tiistai 21. helmikuuta 2017

Heippa!

Moikka,

Uusi ja vanhoja juttuja löytyy osoitteesta ssonjab.wordpress.com

Terkuin,
Sonja

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kaksi kuukautta raskauden jälkeen

Naisen kroppa on ehkä yksi ihmeellisimmistä asioista. 

Toisessa kuvassa 9.kuulla raskaana ja toisessa kuvassa kaksikuukautta raskauden jälkeen.

En voi olla ihmettelemättä naisen kropan kykyä luoda uusi elämä ja ruokkia se - siinä välissä muuttuen, kasvaen ja venyen, sitten taas toipuen ja palautuen. Maailman suurin ihme ja myöskin syy olla itselleen armollinen ja antaa aikaa. Yrittää olla kiirehtimättä ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. 

Oon lukenut viimepäivinä monta postausta siitä, kuinka kroppaansa katsoo ja kohtelee raskauden jälkeen eritavalla - hellemmin ja arvostavammin. Ja allekirjoitan täysin. Mulla on itselläni näiden raskauksien myötä hävinneet paineet siitä miltä näyttää muiden silmissä. Mitä väliä sillä on, kun on saanut kaksi tuollaista ihmettä tähän maailmaan, joista toisen vasta hetki sitten.

Enkä tarkoita tällä sitä, että haluaisin rapakunnossa maata sohvannurkassa. Vaan sitä, että tärkeämpää kuin se miltä näyttää on ehdottomasti se miltä tuntuu ja toimiiko kroppa niinkuin sen kuuluu. Ja se, että tekee sitä mikä saa itsensä voimaan hyvin ja viihtymään omissa nahoissaan, juuri sellaisena kuin on. 

Ollaan itselle armollisia, helliä ja rakastavia - tänäänkin. 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ajatusten voima.

Ajattelemisen arvoista on se,
kuinka paljon valtaa omilla ajatuksillamme on kaikkeen.
Niin siihen mitä olemme, 
kuin siihen miksi tulemme.

Eilinen ilta kului hulluista haaveista höpöttäen. Tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista, joita elämä on täynnä - kun vain uskaltaa. Kun vain antaa itsensä olla rohkea ja heittäytyy.

Rakastan inspiroivia ihmisiä. Ihmisiä, jotka uskovat itseensä ja tekemiseensä lannistumatta. Heitä, joilla on uskallusta unelmoida ja tahtoa tavoitella päämääriään intohimolla ja palolla uusia keinoja löytäen. Säteileviä, sellaisia he ovat. Ihmiset, jotka toteuttavat itseään ja intohimoaan. Viimeistään silloin, kun alkavat puhua siitä, mitä tekevät. Siitä, kuinka kulkevat vaikka läpi harmaan kiven. Ja siitä, miten tärkeää on löytää oma tiensä, uskaltaa ja uskoa itseensä. 

Mä huomaan liian usein tyrmääväni ajatuksiani ja pieniä unelmia itseltäni, vaikka ne saisivatkin salaa innostumaan. Liian usein ajattelen etten pysty, osaa tai voi, koska en ole ennenkään jotakin tehnyt. Tai kun nyt olen tälläinen kuin olen. Tai miten nyt oppisin. Vai olenko tarpeeksi hyvä. Tai että tässä elämäntilanteessa. Ja samalla, näillä ajatuksilla mä olen itse itseni suurin este ja rajoite. On hämmentävää huomata, kuinka epävarma oikeastaan onkaan. Miten koskaan voisi onnistua, jos ei uskalla ensin kokeilla? Ja kaikista hauskinta on se, että vaikka itse on aina kannustamassa toisia muistuttaen, kuinka kaikki on mahdollista, on sen sisäistäminen omalla kohdalla paljon vaikeampaa. 

Matkalla siihen, että löytää itsensä, arvonsa ja intohimonsa, tarvitaan ajatuksia. Ajatuksia, jotka kantavat, rohkaisevat ja valavat uskoa. Ajatuksia, jotka haastavat tutkimaan itseään, puhdistaen vanhoista pinttyneistä uskomuksista. Kykyä antaa tilaa mitä oudoimmillekkin unelman aluille, tavoitteille tai uusien taitojen löytämiselle. Helliä ajatuksia. Pehmeitä ajatuksia. Kannustavia ajatuksia. Ja ne kaikki löytyvät meistä itsestämme. 

Unelmoi suuria, ja kasvat unelmiesi mittaiseksi, sanotaan. Ja niin aion tänään tehdä. Antaa tilaa unelmille ja uusille, kannustaville ajatuksille ja uskoa itseeni.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Freestyle Libre - parasta hetkeen

On käsittämätöntä,
kuinka onnelliseksi yksi laite voi tehdä.


Enpä olisi voinut kuvitellakkaan kuinka iloiseksi voi yksi laite tehdä niin mut, tytön, koko suvun kuin päiväkodinhoitajatkin. Vuorokausi elämää takana Libren kanssa, arvot täsmäävät testimittausten kanssa ja käyrä sekä nuolet auttavat arvioimaan suuntaa ja tekemään annosmuutoksia. Sensorin laitto käteen ei kuulemma sattunut ollenkaan. Ulkoillessa tekemistä ei tarvitse keskeyttää mittaamisen ajaksi, vaan lukijan vilautus sensorin päällä riittää. Luksusta.

Ja miten ihanaa oli yöllä, kun ei tarvinnut metsästää pieniä sormia ja veripisaraa pimeässä mittarin ja pistimen kanssa. Puhumattakaan siitä, että seuraavan kuukauden aikana ei tarvitse mitata verensokeria sormesta. 

Taidan olla rakastunut. Ja niin on neitikin, joka haluaa tarkistaa verensokeriarvoja vähän väliä ja soittaa facetime-puheluita näyttääkseen uutta mittariaan jokaiselle.

Ja nyt vain toivotaan, että myös meidän kunta ottaa tämän käyttöön ja saataisiin jatkossakin näitä hoitotarvikejakelusta helpottamaan elämää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pieni matkalainen - Dubai vauvan kanssa

Pieni iloinen matkalainen
ja viikko auringossa.


Mä en olis voinut kuvitellakkaan miten hyvin meillä reissu menee tuon pienen kahdenkuukauden ikäisen hymysuun kanssa.  Putkeen nukuttuja öitä. Kellimistä rantatuolilla aurinkovarjon alla. Ensimmäinen kesämekko päällä. Päiväunia varjossa. Liian monta vietettyä tuntia turvaistuimessa. Hymyjä jokaiselle, joka vilkaisee. 

Ystävällinen myyrä, siltä se näytti kun hymyili aurinkohuivinsa alta. Ja sillä nimellä me sitä kutsuttiinkin koko viikon ajan. 



Millainen sitten oli Dubai pienen vauvan kanssa?

Mahtava. Mä stressasin etukäteen imetyksen sujumista, mutta täysin turhaan. Jokapaikassa oli lastenhoitohuoneita lyhyin välein. Muhkeita imetystuoleja ja siistejä vaipanvaihtopaikkoja siellä täällä. Mikä oli onni, koska tää neiti lähinnä raivostuu jo tuttipullon näkemisestäkin ja mä en itse mielelläni imetä kaikkien nähden edes huivi suojana, vaikka se maailman luonnollisin asia onkin.

Toinen mut yllättänyt asia oli siisteys. En ehkä koskaan oo ollut yhtä hyvinhoidetussa ja puhtaassa paikassa. En koko reissun aikana nähnyt roskan roskaa kaduilla, ja heti kun hiekalta astui rantakadulle, oli joku lakaisemassa jaloista karisseet hiekat pois näkyviltä. Näistä maisemista olikin aika masentava paluu arkeen, Helsingin likaisilla metroasemilla seikkaillen.

Ihmisten ystävällisyys jaksaa myös yllättää kerta toisensa jälkeen. Hymyt siellä täällä ja tuntemattomien ystävällinen lepertely vauvalle on jotakin, johon harvoin suomessa kohtaa. Ja reissussa sitäkin enemmän. Meidän allastyöntekijä muuten kertoi, että paikalliset pitävät alle kolmen kuukauden ikäisiä lapsiaan aamu- ja ilta-auringossa puolituntia kerrallaan. Näin vauvat kuulemma vahvistuvat ja kehittyvät nopeasti. Enkä epäile.

Myös lapsiperheiden huomioiminen Dubain lentokentällä oli ennenäkemätöntä. Molemmilla matkoilla jonot turvatarkastusten luo olivat mielettömät, mutta työntekijät bongailivat lapsiperheitä ja tulivat hakemaan suoraan jonojen ohi. Miten ihanan helpottavaa on, kun ei keskellä yötä tarvitsekkaan jonottaa pienen vauvan ja kolmevuotiaan kanssa keskellä tungosta.

Me lähdettiin reissuun kulkupelinä rattaiden runko ja turvaistuin. Mikä oli täysin oikea valinta kuljettaessa paljon takseilla. Ja musta tuntuu että nää molemmat lapset on viihtyneet vauvoina hereillä paremmin istuimissa, joista näkee ympäröiviä asioita ja pystyy seurustelemaan ihmisten kanssa. Tosin se istuin hajosikin sitten paluulennon aikana ruumassa.. 

Ja näiden neitien kanssa, juuri tuonne auringon alle mä lähtisin koska vain uudestaan. 

Ja nyt me vedetään luistimet jalkaan ja lähdetään nauttimaan tän talven auringosta.


PIeni ilon hetki.

Tuntemattoman ihmisen hyvyys,
pohjaton riemu,
ja sanoinkuvaamaton onni.



Maailma on täynnä hyviä ihmisiä. Mä kai tarvitsin siitä muistutuksen, ja sen tosiaan sainkin yhtenä niistä illoista Dubain rantakadulla. 

Sinä päivänä me oltiin kävelty ympäriinsä ihastellen maisemia, maattu auringossa ja polskittu uima-altaassa. Illalla pelattiin rantakadun pelejä, tietenkään voittamatta mitään, vaikka juuri niitä palkintoleluja tuo pian neljävuotias olisi niin kovasti halunnut. Krokotiilinkyyneleet pienissä silmissä lähdettiin kävelemään poispäin. Ja mä yritin muistuttaa, kuinka pitäisi olla vain iloinen siitä että me ylipäänsä voidaan olla täällä. Tässä upeassa kaupungissa elämässä hetki loputonta kesää yhdessä. Ja tuo niin pieni ja ajattelevainen neiti kuunteli, pyytäen sitten mua etsimään sen hymyn jostakin. Ja mä leikin löytäväni sen kulmantakaa ja palauttavani neidille. 

Siinä me jatkettiin matkaa käsikädessä auringon laskiessa, löydetyt hymyt kasvoilla, kun takaa kuului tuntemattoman naisen ääni. Ääni, joka kertoi haluavansa antaa tuon juuri voittamansa jättikokoisen pehmeän, maailman suloisimman punaisen ketun mun tytölleni, koska itse kuulemma lentäisi huomenna, eikä haluaisi raahata sitä mukana. Ja sillä hetkellä neidin ilme, silmien loiste, riemun kiljahdukset ja ilo oli jotakin niin käsinkosketeltavan aitoa ja liikuttavaa. Mä kiitin naista tuhannesti hyvyydestä löytämättä oikeita sanoja kertomaan miten paljon sille pieni ele merkitsikään meille juuri sillä hetkellä.

Ja onnenkyyneleet silmissä, laskevan auringon alla halasin neidin kanssa sitä isoa, niin pehmeää kettua. Ja me mietittiin yhdessä, kuinka kiltti se nainen olikaan. Ja että iloisille ihmisille tapahtuu iloisia asioita. Ja kuinka aikuisilla isosta ilostakin voi tulla itku silmiin. 

lauantai 11. helmikuuta 2017

Dubai, olit hyvä meille

Aurinko ja meri.
Liian korkeat talot,
aikaiset aamut sekä 
loppumaton lämpö.

Dubai, olit hyvä meille.


Kun heräät Dubain kattojen yllä auringonpaisteeseen ikkunasta avautuessa maisema kirkkaaseen mereen ja vieressä nukkuvat onnelliset lapset, ei olla kaukana niistä hetkistä, joissa sydän on pakahtua onnesta.

Takana on mieletön viikko. Viikko, jolle ei löydy edes sanoja. Viikko, joka oli täynnä aurinkoa, lämpöä ja yhdessäoloa. Naurua ja iloa.

Tästä matkasta mä haluan muistaa auringon ja lämmön iholla. Pienemmän neidin leveän hymyn aamuisin valkoisissa hotellin lakanoissa. Pienet kippuravarpaat rantahiekalla ja silmät, jotka eivät vielä koskaan olleet nähneet sellaista kirkkautta. Isomman neidin riemun uima-altaalla ja ihmetyksen uudesta ympärillä. Pienet simpukoiden keräilijät touhuissaan.

Haluan muistaa sen ihan liian korkean hotellin ja ison sviitin, jossa vaelleltiin toisiamme etsien. Illan shishaa polttaen yönpimeydessä Dubain valojen loistaessa alhaalla. Tanssivan suihkulähteen ja maailman korkeimman rakennuksen hämmästelyn. Uteliaisuuden erilaisesta elämästä. Värit ympärillä ja kaikki ne tuhannet tuoksut kauniisti valaistuilla kaduilla.

Haluan muistaa sen mielettömän kauniin auringonlaskun rannalla. Ja tuntemattoman ihmisen hyvyyden, joka nosti onnenkyyneleet silmiin. Riemun ja ilon. Onnen ja rakkauden. Uuden hämmästelyn ja oleellisen huomaamisen. Sen muistamisen, että kaikki mitä meillä on, on tässä ja nyt. 

Koska loppujenlopuksi ei ole muutakuin tämä hetki.