Ahdistaa vanhat kirjoitukset ja kaikki se onni ja helppous.
Meidän vuoden 2015 ensimmäinen aamu alkoi lastenosastolla ja jatkui siellä lähes tähän asti.
1.tyypin Diabetes, mun pienellä alle kaksi vuotiaalla tytölläni. Ei osattu epäillä mitään ennenkuin oltiin siinä pisteessä että raukka nukkui reilun vuorokauden tiputuksessa.
Tiedän ettei saisi valittaa, että maailma on täynnä paljon pahempaa; lohduttomampia uutisia, rankempia sairauksia, menetystä. Tää on pientä verrattuna niihin.
Mutta silti.
Loppuelämä on pitkäaika.
Ja äitinä, mua surettaa. Itken itkuja joita lapsi ei vielä osaa itkeä ja suren asioita joita toinen ei osaa vielä surra. Eikä välttämättä koskaan tulekkaan suremaan tai itkemään. Niinkuin mun isä sanoi, usein toisen sairaus on itselle isompi suru.
1.tyypin Diabetes, mun pienellä alle kaksi vuotiaalla tytölläni. Ei osattu epäillä mitään ennenkuin oltiin siinä pisteessä että raukka nukkui reilun vuorokauden tiputuksessa.
Tiedän ettei saisi valittaa, että maailma on täynnä paljon pahempaa; lohduttomampia uutisia, rankempia sairauksia, menetystä. Tää on pientä verrattuna niihin.
Mutta silti.
Loppuelämä on pitkäaika.
Ja äitinä, mua surettaa. Itken itkuja joita lapsi ei vielä osaa itkeä ja suren asioita joita toinen ei osaa vielä surra. Eikä välttämättä koskaan tulekkaan suremaan tai itkemään. Niinkuin mun isä sanoi, usein toisen sairaus on itselle isompi suru.
Miksei missään kukaan kerro kuinka hyvin ja helposti kaikki on sujunut?
Vuosi 2015, sen teemana on meille sopeutuminen ja uuden opetteleminen. Parhaan hoitotavan löytäminen.
"Worrying does not take away tomorrows troubles, it takes away todays peace."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti