sunnuntai 15. helmikuuta 2015

15.02.2015

On ihanaa olla minä, juuri tänään.

Kun kevätaurinko paistaa ikkunasta sisälle lämmittäen selkääni,
kuuntelen hiljaisuutta ja ajattelen sitä kuinka onnekas olen.

Ilman mitään sen erityisempää syytä.

torstai 12. helmikuuta 2015

12.02.2015


Tänään.

Tänään niinkuin niin monena muunakin päivänä, aamu alkoi kiireen keskellä, tosin omasta syystämme.

Et olisi halunnut millään nousta, 
en minäkään.

Jäimme aivan liian pitkäksi aikaa makoilemaan lämpimän peiton alle, toisillemme hymyillen ja aamulle nauraen. Pyydät kutittamaan jo valmiiksi kikattaen. Olet ihana.

On jo kiire, kuten nykyään aina aamuisin. Koitan pukea päälle samalla kahvia hörppien. 

Etsin vaatteesi ja pyydän kymmenellä eri tavalla sinua pukeutumaan. Juokset karkuun, kiljuen samalla Ota kiinni ja pysähdyt nauramaan. Niin teen minäkin. Toivotonta.

Aina myöhässä, jokapaikasta, mietin kun juoksemme aamun pimeydessä kohti päiväkotia. 

Miksi aika kuluu aamuisin niin nopeasti?

Pusut ja halit, näytetään käsillä toisillemme kuinka paljon rakastetaankaan. Minä sinua ja sinä minua. Heipat ja kohti päivän touhuja.

Juoksen bussiin, ne ovat aina myöhässä, kuten minäkin.






sunnuntai 8. helmikuuta 2015

08.02.2015

Aikamoinen kuukausi.

Tunteet ja ajatukset vaihtelevat laidasta laitaan. 

Sitä miltä tuntuu kun oma lapsi sairastuu, ei varmasti voi ymmärtää kuin toinen saman kokenut. 
Kun kaikki maailman muut huolet menettävät merkityksensä ja  aiemmin niin suurilta tuntuvat asiat ovat hetkessä muuttuneet mitättömiksi sivuseikoiksi.

Pääasia on että lapsi on onnellinen ja ettei tuo sairaus tulisi määrittämään häntä, eikä meidän elämäämme.

Pumppu muistuttaa olemassaolollaan jatkuvasti siitä että elämä on erilaista kuin ennen, siitä hirmuisen suuresta vastuusta harteillani. Elämän hauraudesta.

Mittauksia mittausten perään.
Ruokapäiväkirjan kirjaamista.
Annosten laskemista, hyvien hoitotapojen etsimistä.

Tyttö on iloinen, kaikesta huolimatta. Haluaa harjoitella itse mittaamaan. On niin reipas. Äidin pieni tyttö.

Kun öisin ei uskalla nukkua kunnolla jotta varmasti heräisi jos jotain tapahtuu, osaa arvostaa kummasti seuraavaa aamua; 
sitä kun tuo pieni tuhisee rauhassa vieressä ja herää hymyillen, sitä kun kaikki on hyvin.

Elämä on lahja.

Toivon, toivon niin paljon että nämä pelot hälvenevät ajan kanssa. 

Sillä aikaa on vain elettävä hetki kerrallaan ja otettava päivät vastaan sellaisina kuin ne tulevat.

Kokoajan tuntuu silti helpommalta; hoidosta alkaa tulla rutiinia ja arki löytää hiljalleen uomansa.

Kohta on taas kevät.

Itse tasapainottelen töiden, koulun, kodin ja tämän kanssa. Ehkä nyt on helpompi myöntää olevansa hetkittäin väsynyt, kukapa ei tällaisen keskellä olisi.

Silti kaikesta huolesta ja väsymyksestä huolimatta päällimmäiset tunteet ovat kiitollisuus ja onni, niin syvä rakkaus etteivät sanat riitä; me olemme tässä yhdessä ja selviämme. Elämme vielä elämää joka ainakin hetkittäin on huoletonta. Osaamme arvostaa asioita jotka täällä lopulta merkitsevät.

Jotenkin sitä osaa olla nyt itselleen armollisempi, monen asian suhteen.








perjantai 6. helmikuuta 2015

Arki on kiireistä.

Se on juoksua paikasta toiseen,
tasapainottelua kaiken hoidettavan keskellä.

Arki on huonosti nukuttuja öitä ja aikaisia aamuja.

Se on kahvin tuoksua  muiden vielä nukkuessa,

liian nopeasti kuuluvia päiviä jotka kääntyvät illaksi ja taas yöksi.

Arki on valinta,
valinta siitä miltä kantilta asioita haluaa katsoa.

Arki on hetkessä elämistä, 
Velvollisuuksien keskellä,
Silti
toisiamme varten,
tässä ja nyt. 

Arki on aikaa,
Ja aika on arvokkain asia joka meillä on käytettävänämme.