tiistai 27. joulukuuta 2016

Viimeinen viikko

Sanotaan, että lentokentät näkevät enemmän aitoja tunteita, kuin häät.
Pitää varmasti paikkansa. 

Lähdöt ja jälleennäkemiset;
elämän merkittäviä, paljastavia 
ja usein ratkaiseviakin hetkiä.

Ja ehkä ikävä onkin oikeastaan etuoikeus,
muistutus siitä, että tuntee ja välittää.


Eilen aamulla pakattiin tavarat ja matkustettiin Itä-Suomeen, mun äidille viettämään viikkoa. Tämän vuoden viimeistä sellaista.

On taas aika pysähtyä ja miettiä kulunutta vuotta; onnistumisia, iloja, saavutuksia, merkityksellisiä hetkiä, suruja ja pettymyksiäkin. Miettiä tarkkaan mitä kuljettaa mukanaan seuraavaan vuoteen. Mistä jälleennäkemisistä ei voisi ajatellakkaan luopuvansa ja mitkä lähdöt taas tuntuvat liiankin helpoilta?

Mitä haluaisi vuoden 2017 tuovan mukanaan? Missä päättää tulevana vuonna onnistua tai kehittyä ja mitä voi tehdä sen eteen, jokaisena tulevana päivänä. Edessä on taas vuosi uusia alkuja, mahdollisuuksia ja vielä kirjoittamattomia päiviä. 

Ja mä otin mun muistikirjan mukaan. Koska kaikki tuntuu niin paljon selkeämmältä kirjoitettuna.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Viisi yötä.

Malttamatonta odotusta,
riemukasta valmistelua,
kiireetöntä yhdessä oloa,
ja pitkään valvottuja iltoja jouluvalojen loisteessa.


Vauvantuoksuisten päivien lisäksi meidän joulunaikaan on kuulunut ihan liikaa pipareita ja joulutorttuja, joululauluja, paljon keksien ja vaniljan tuoksuisia kynttilöitä, liian aikaisin avattuja lahjoja, kasoittain suklaata sekä koti täynnä jouluvaloja. 

Mä oon suoraansanottuna surkea yllätysten järjestäjä tai lahjojen antaja. Ei sillä, että olisin huono niiden keksimisessä; oon vaan aina ite niin innoissani saajan puolesta, etten vaan malta olla paljastamatta niitä etukäteen. Muistan kun neidille jokuvuosi tuotiin joululahjaa ennen joulua; tiesin kuinka paljon siitä tultaisiin ilahtumaan, enkä vaan malttanut odottaa sen riemun näkemistä. Eikä sitä odotettukkaan. 

Toisten ilahduttaminen kuuluu ehdottomasti elämän parhaisiin asioihin. Enkä tarkoita pelkkää materiaa. Parasta mitä toiselle voi antaa on aikaa ja läsnäoloa, kokemuksia ja elämyksiä, palasia itsestään, osaamista ja apua, ajatuksia ja tunteita - yhteisiä hetkiä. Ihan jokaisena päivänä.

Viisi yötä jouluun  - enkä malta odottaa neidin riemua, aamun riisipuuroa mantelilla, päivän viettämistä tonttuhattu päässä, kiireetöntä istumista joulupöydän ääressä sekä jouluyön valvomista rauhassa viinilasin kanssa, lahjaksi saatu yöpaita päällä. Ja toivottavasti silloin sataa lunta, hiljalleen.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Irrallaan.

Sitä tietää olevansa irralla normaalista arjesta,
kun huomaa uponneensa keskelle vauva- ja perhekuplaa,
jossa aika on kadottanut huomaamatta merkityksensä
ja päivät sulautuneet toisiinsa. 

Ja hetken olemassa on vain tämä hetki.



On outoa olla niin irrallaan siitä, mikä on ollut pitkään normaalia. Viettää hitaita päiviä, joiden päätarkoitus on olla vain lähellä ja läsnä. Unohtaa kello ja kalenteri. Nauttia hetkestä. Seurata, kuinka molemmat oppivat jatkuvasti uutta. Kasvaa itse samalla. 

Hassua, että meitä on uusi ihminen lisää. Uusi ja samalla niin tutun tuntuinen. Kuin olisi ollut täällä jo paljon kauemminkin. Toisesta pienestä on kasvanut isosisko. Hellä ja huomioiva, avulias ja ylpeä omasta osaamisesta. On liikuttavaa katsella, kuinka toinen haluaa hoitaa; miten jokailta pikkusiskolle laitetaan unihiekat silmiin, ja kuiskataan korvaan kuinka paljon rakastetaan.  


Näiden kanssa on hyvä olla yhdessä hetki irrallaan. 

perjantai 9. joulukuuta 2016

Suurinta onnea.

On etuoikeus kokea jotakin niin ihmeellistä 
ja kerrassaan ainutlaatuista,
kuin saada oma lapsi syliin ensimmäistä kertaa.

Pehmeä iho, kymmenen pientä sormea ja varvasta,
vauvan tuoksu, niin tutun näköinen ja tuntuinen,
pieni ja ihmeellinen.

On suurinta onnea saada rakastaa näin paljon.



Näissä ensimmäisissä viikoissa on jotakin taianomaista.

Ei vielä oikeastaan löydy edes sanoja, paitsi että ehkä tää aika on vielä parempaa kuin muistinkaan tai uskalsin toivoa. Saada olla lähellä ja tutustua toisiimme. Nuuhkia pehmeää ihoa, laskea varpaita ja sormia. Silittää silkkisiä hiuksia, kuunnella pientä tuhinaa, pitää sylissä ja halata varovasti. Ja jos nää hetket vain voisi tallettaa jonnekkin niin tarkasti ja elävästi, että voisi elää ne kerta toisensa jälkeen uudestaan, mä tekisin sen. 

On suurinta onnea olla tässä just nyt. On suurinta onnea saada rakastaa näin paljon.


maanantai 21. marraskuuta 2016

Eilinen.

Eilen, 
keskellä pimeintä marraskuuta,
me koristeltiin kuusi
ja laitettiin kotiin joulu.

Alettiin miettiä mitä annetaan lahjaksi muille;
koska sitä joulu on - antamista ja välittämistä. 
Aikaa yhdessä.


Viimeviikko oli kaikenkaikkiaan hyvä. Enkä voi lakata hämmästelemästä ihmisiä mun ympärillä; miten välittävää, suurisydämistä, upeata porukkaa vuosien varrella, eri elämänvaiheissa matkaan on tarttunut mukaan. 

Jos jotakin viimeiset kuukaudet on mulle alleviivanneet ja opettaneet, se on se, että ihminen tarvitsee ihmistä. Ja että joskus voi antaa itsensä olla muutakin kuin vahva - se on pelkästään tervettä. On uskallettava heittäytyä oman turvaverkon varaan hetkeksi, kerätä voimia ja taas jatkaa matkaansa - vahvempana. 

Viimeiset viikot on laittaneet mut myös miettimään sitä, osaanko mä itse olla muille sellainen ihminen ja osa katkeamatonta verkkoa. Ottamassa vastaan ja nostamassa ylös. Tukemassa ja antamassa aikaa. Ainakin mä haluan olla, tietoisemmin kuin ehkä koskaan.

Tästä viikosta tulee jännittävä. Päivä starttaa yliaikaiskontrollilla ja mahdollisessa käynnistyksellä, tai ainakin tiedolla päivästä, jolloin käynnistys tehdään - mitä luultavimminkin jokatapauksessa tälläviikolla. 

Ja mä en malta odottaa.



sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Isänpäivä - äitinä.

"Ei se haittaa, että sä oot äiti,
voidaan me silti olla isänpäivää."

Ja me luisteltiin, juotiin kuumaa kaakaota, paistettiin lettuja ja hassuteltiin yhdessä.
Niin kauan, että oli jo pimeää,
ja pienipää painui tyynyyn,
sulkien kaiken kauniin huomaavat silmänsä samalla hetkellä. 
Ja mä sammutin yövalon, superkiitollisena.


Vanhemmuus on ehkä paras ja kaunein asia elämässä. 

Se valtava rakkauden ja välittämisen määrä. Tarve suojella toista. Mieletön ikävä, kun on hetkenkin poissa. Yllättävä tunne siitä, että tässä maailmassa on jotakin tärkeämpää kuin mikään muu. Toinen ihminen, josta kantaa huolta; opastaa ja opettaa. 

Ne hetket, kun tutustutaan toisiimme ja maailmaan. Pienet sormet kiinni omassa kädessä. Hymyt, halaukset ja märkääkin märemmät pusut. Silitykset iltaisin ja aamuisin. Tuhannet ensimmäiset kerrat. Arki ja rutiinit, tahtojen taistelut. Sanoinkuvaamaton tarve osata rakastaa tarpeeks, olla paras mahdollinen vanhempi. Ja samalla ainainen, varmasti turhakin pelko riittämättömyydestä.

Omankin maailman näkeminen yhtäkkiä niin paljon paremmin, kirkaammin ja selkeämmin. 

Kaiken sen keskellä pienen pieni ihminen, jonka turvana ja oppaana tässä maailmassa on oma vanhempi; auttamassa luomaan perustuksia, joiden päälle alkaa rakentamaan omaa polkuaan. 

Niin, vanhemmuus; maailman rakkain ja rankin rooli. Vastuullisin ja palkitsevin tehtävä - näin äitinäkin isänpäivänä.

Yhtenä iltana

Yhtenä lauantai-iltana,
kun kumpaakaan ei nukuta,
voi valvoa talvista yötä,
katsella lastenelokuvia sohvan nurkassa,
syödä liikaa suklaata
ja ihmetellä elämää.


Nää kirpeät talvipäivät on täyttyneet luistelusta ja pulkkamäistä, lumienkeleistä ja pulkkaretkistä. 
Oltiin varmaan näky tänään; kun tällä jättivatsalla vetelen parituntia pulkkaa mäkeä ylös ja alas neidin kanssa. Molemmat meistä posket punaisina nauraen.  Se on ainakin varmaa, että pulkkamäessä ei kukaan voi olla huonollatuulella hymyilemättä.

Huomenna on isänpäivä. Isänpäivä ilman päivänsankaria kotona. Ja päässä pyörii tuhat ajatusta.  Ajattelin tehdä meille lettuaamiaisen pitkästä aikaa. Sitten pakataan luistimet mukaan pulkkaan ja lähdetään viettämään päivä täynnä iloa ja touhua - juhlimaan elämää yhdessä.

perjantai 11. marraskuuta 2016

39. Raskausviikko

Enää vähän reilu viikko ja tää matka on paketissa.
Kuinka helpottavaa ja jännittävää.



Tällä viikolla;

- Yhteensä +16kg. Ja olo sen mukainen; iso ja kömpelö. En malta odottaa kun pääsee liikkumaan niin, että siitä voi sanoa nauttivansa taas. Vauva tuntuu järkälemäiseltä ja kylkiluiden alaosat huutaa helpotusta.

- Viimehetken löytöjä vauvalle. Kiitos luojalle lastenvaatekirppiksistä! Turvakaukalopussukka ja pari kestovaippaa kokeiluun oli nappilöydöt.

 Asioiden setvimistä. Eroaminen on aika prosessi kaikenkaikkiaan, psyykkisen puolen lisäksi kaiken sopimisen ja selvittämisen kannalta. Näin ainakin, kun mukana on lapsi ja tuleva lapsi. Huh. Toivon koko sydämestä, että tälläistä rumbaa ei enää koskaan olisi edessä. 

- Synnytyskertomuksia toisensa jälkeen. En tiedä mikä pakonomainen tarve on pelotella itseä etukäteen lukemalla muiden synnytystarinoita. Varsinkin, kun tiedän, että se hetki menee just niinkuin on mennäkseen - olipa toiveina tai suunnitelmina mitä tahansa. 

- Lyllerrystä lumihangessa. Täällä on ihan mieletön talven alku. Luistelua, lumiukkoja ja lumienkeleitä. Punaisia poskia ja lämmintä kaakaota. Pulkkaretkiä ja kimaltelevia hankia. En suostu siihen, että ens viikolla lämpenis, haluan vauvan näihin ihaniin maisemiin!





tiistai 8. marraskuuta 2016

Yhdeksän käskyä - jotta muistaisi.

Hymyilyttää.
Kun hääkuvan paikka ammottaa tyhjyyttään,
on aika askarrella ja täyttää se uudella;
uusilla ajatuksilla ja hiljaisilla toiveilla.

Että joka aamu, heti herätessään muistaisi,
miten hyvin kaikki on kuitenkin,
ja kuinka elämä on mahdollisuus.



Ole rohkea. Silloinkin kun ei yhtään tuntuisi siltä. On rohkeaa unelmoida, asettaa tavoitteita ja uskoa hyvään. Tehdä konkreettisia tekoja ja ottaa askeleita eteenpäin itselleen tärkeiden asioiden puolesta.

Tunne kaikki. Vaikka suru, viha ja pettymys ovatkin maailman raastavimpia tunteita, ei niitä voi heittää sivuun ja unohtaa huomioimatta, kuten ehkä itse mielelläni tekisin. Tunne kaikki - niin, kun aikaa on antanut tarpeeksi ja uskaltanut elää jokaisen tunteen läpi ja oikein kuluttaa ne loppuun, tulee vielä aika, kun tuntee taas hyvää. 

Hymyile. Hymyile uudelle päivälle, itselle, toiselle, tuntemattomille - elämälle. Kaikki lähtee kuitenkin liikkeelle asenteesta, aina.

Rakasta muita. Näytä se, kerro se, osoita se - joka päivä.

Nauti. Hetkistä elämässä pitää nauttia. Olisi elämän hukkaan heittoa, jos ei pysähtyisi ja huomaisi miten upeita asioita ympärillä tapahtuu jatkuvasti. Naura, kilju riemusta ja innostu. Ei ole ehkä mitään upeampaa.

Näe kauneus. Kaikessa ja aina. Mä näen kiitollisuuden suorana tienä onneen. Vaikka se muista tuntuisi hölmöltä, pysähtyä huomaamaan pieniä asioita joista olla onnellinen, kirjoittaa ne ylös tai sanoa ne ääneen, mä näen sen suurena rikkautena.

Tiedä arvosi. Äärimmäisen tärkeää - ja liian usein todella vaikeaa; tietää arvonsa, ei tyytyä vähempään ja samalla kohdella muita kunnioittavasti.  

Ole kärsivällinen. Pitää osata antaa aikaa itselle, muille ja elämälle - kehitykselle. Vaikkei nyt tietäisikään, miten kaikki tulee muotoutumaan, on kai ajateltava ettei se haittaa. Kaikki menee hyvin - tavalla tai toisella. Joskus on vain maltettava ja uskallettava antaa aikaa.

Tee kovasti töitä. Uskon siihen, että jos  jotakin haluaa on oltava valmis tekemään pirusti töitä sen eteen. Taukoamatta ja pitkäjänteisesti, intohimolla ja palolla. Tekeminen ja aikaansaaminen ainakin mun kohdallani ruokkii motivaatiota - jokaisena päivänä, olipa kyse pienistä tai isoista päämääristä.

maanantai 7. marraskuuta 2016

Maanantain taikaa.

Mistä tää ihanaakin ihanampi talvi tuli yhtäkkiä?

Leijailevat lumihiutaleet taivaalta,
taianomaisen lumoavat siniset hetket,
pieni pakkasen puraisu poskilla,
kupeittain lämmintä kaakaota.

On ihan mielettömän kaunista. 
Ja me nautitaan.

torstai 3. marraskuuta 2016

37. Raskausviikko

Mua hymyilyttää sanonta siitä,
että raskausmahaa tulee vielä ikävä.
Mulla ei tullut ekan kerran jälkeen
- eikä todellakaan nytkään.



Tällä viikolla;

- Olo on kaikkea muuta kuin energinen. Ja yöt kaikkea muutakuin hyväunisia. 

- Maha kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Eikä loppua näy. Mietin, kuinka paljon toi vatsa voikaan vielä kasvaa. Mua oikein huvittaa, että on ihan samat mitat kun neidin kanssa oli. Luojan kiitos lasketunajan jälkeisenä päivänä on aika äitiyspolilla - toivottavasti käynnistystä varten!

- Parasta syötävää; suklaa, mandariini, purkka ja pastillit.  Mä oon syönyt vähintään puol kiloa mandariineja päivässä viikon ajan - miten älyttömän hyviä ne on, en vaan voi lopettaa! Ja toiset puol pussia purkkaa perään - koska minttu ja raikas maku ja samat mielihalut kuin viimekerrallakin.

- Ystäviä, juhlia ja paljon naurua. Meillä on ollut superhauskaa - halloweenjuhlia ja synttäreitä. Aikaa ystävien kanssa. 

- Ensimmäiset lumiukot rakennettuna. Miten ihanaa on, kun on lunta maassa ja pieni pakkanen. Kynttilät iltaisin ja valoisat päivät kohottaa kummasti omaakin mieltä. 

- Odottavan aika on todellakin pitkä. Mä en muistanutkaan miten tuskasen hitaasti aika menee kun odottaa. Odottaa, odottaa ja odottaa. Muutenhan tää on ihanaa aikaa, olla vielä kaksin tytön kanssa ja saada viettää aikaa rauhassa, mutta tää oma olo... Kun kävely on hidasta ja jokainen liike tuntuu pirun kömpelöltä tai vaivalloiselta, ei voi kun odottaa, että palautuis pian normaalitilaan. 


keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Marraskuu.

Ensimmäiset lumihiutaleet,
ja tekisi mieli askarrella kimaltelevia koristeita ikkunaan,
hakea joulukuusi varastosta,
koristella koti ja lämmittää iso kuppi glögiä.

"Talvi on nyt tullut ja pikkusisko voi syntyä",
neiti mietti innoissaan aamulla. 
Ja sitä mäkin odotan.



Marraskuu on täällä. Vauva on kohta täällä. Talvi on täällä. 

Muistan, kuinka viime marraskuussa olin oppinut nauttimaan juoksemisesta, ilmat oli uskomattoman aurinkoisia, vuodenaikaan nähden lämpimiä, arki oli hektistä ja elämä hymyilytti. 
Niin se tosin tekee onneksi nytkin, vaikka juokseminen ei samallatapaa luonnistukaan, tahti elämässä on rauhallisempaa ja maassa on lunta.

Uskomatonta, että tämä on nyt se kuukausi. Kuukausi, jona musta tulee kahden tytön äiti. On hassua tehdä suunnitelmia meille kolmelle. Mä haluaisin pitää kiinni mun haaveesta viettää mahdollisimman paljon talvesta auringonlämmössä, uima-altaan ja meren äärellä, nytkun on aikaa. Saa nähdä uskallanko, yksin kahden pienen kanssa.

Ehkä elämässä on vain uskallettava, jotta voi kokea ja luoda uusia muistoja.








maanantai 31. lokakuuta 2016

Se olikin sadepäivä.

Pienen pienet jutut
on usein niitä isoimpia.
Niitä, jotka tekevät päivästä
merkittävän,
muistettavan ja mieleenpainuvan.


Arjen oikeita kultahetkiä on löytää ittensä likan kanssa hytisemässä kylmästä, puistossa kaukana kaikesta. Seuraavan bussin lähtöön on aikaa vajaa tunti. Hyvin aikaa odotella vaatteet märkinä. 

Mikä ihana ulkoiluilma ajattelin vielä aamulla. 
Ja lisää sataa - tottakai. 

Vedän neidin märempiä sormikkaita käsiin vaihtokaupaks omista kuivemmista. Ja siellä me sitten kökötellään sateessa, vailla kiirettä - jäässä. Likka vuorattuna rattaisiin mun villapaidalla ja kaulahuivilla, niin että vaan silmät näkyy. Ajan tappamiseksi koitan keksiä omia lauluja siitä miten odotellaan bussia sateessa ja hyppiä hassusti, hölmösti ilmeillen. 

Ja kohta molempia naurattaa - ihan ylikaiken. 
Kylmässä sateessa seisoskellen ja nauraen - aidommin kun ehkä aikoihin.

lauantai 29. lokakuuta 2016

Keskity hyvään.

Lokakuun viimeinen viikonloppu.

Hurjaa, että hetki sitten liian nopesti kulkenut aika
on nyt hidastanut kulkuaan.
Johtuukohan se  osaltaan siitä, 
että kaikki on muuttunut niin paljon.
Silti pysyen niin samana,
maailman isossa mittakaavassa.


Arki ja uudet rutiinit alkavat löytää oman paikkansa hiljalleen. 
Yksinäisyys ei tunnu niin suunnattomalta, kun yhden aikuisen läsnäolon onkin korvannut aika ja yhteydenpito monien muiden tärkeiden ihmisten kanssa. Tuntuu oudolta viettää päiviä rauhassa, istuen kahvilla keskustassa ystävien seurassa, ulkoillen ja pitäen huolta itsestään ja jaksamisestaan, keskittyen neitiin ja yhdessäoloon.

Tekee hyvää huomata, ettei omaa pahaa oloaan voi kaataa muiden päälle; vastuulle, syyksi tai harteille. Kun itsellä on työkalut, avaimet ja mahdollisuudet kaikkeen oman elämän suhteen, on ne vain otettava käyttöön pelkäämättä.

Jos haluaa olla onnellinen,
on alettava tekemään asioita, jotka lisäävät hyvää oloa.
Jos haluaa oppia uutta,
on otettava rohkeita askelia uusia asioita kohti.
Kun haluaa kasvaa ja kehittyä,
on kai vietettävä hetki aikaa epämukavuusalueella.

Jos haluaa nauttia elämästä,
on vain keskityttävä hyvään.


Ihanaa lauantaita. Me lähdetään neidin kanssa nauttimaan ulkoilmasta, löytämään uusia leikkipuistoja, viettämään halloweenia ystävien kanssa ja fiilistelemään tätä päivää.

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

36. Raskausviikko

Eilen nauratti,
kiskoa neitiä sängystä aikaiseen neuvolalääkäriin,
kun toinen katsoo ensimmäisenä ulos ikkunasta
ja kysyy; "Äiti, miksi herätät mut yöllä, ei nyt voi lähteä mihinkään".




Siinä me sitten poljettiin, aamunpimeydessä sateen keskellä neuvolaan, neidin aamusmoothie kassiin pakattuna, ihmetellen matkanvarrella olevia tietyömaita.

Kuulemma ei kannata paljoa enää rehkiä, ellei halua että vauva syntyy vielä. Mikä ei tietenkään tarkoita vielä mitään, mutta ajatuksena olis ihanaa, kun ei menisi ainakaan yliaikaa yli kahtaviikkoa niinkuin viimekerralla.




Mua ihmetyttää, miten nää raskaudet voi edetä fyysisesti niin samalla tapaa, vaikka elämäntavat on ihan eri. Paino on samoissa lukemissa kuin neidin kanssa, samoin kuin mahan koko - täysin samoissa senteissä. Turha varmaan edes sanoa, että peilistä ei todellakaan katso tällähetkellä mikään hehkuva nainen, mutta onneks tieto siitä, että tää on vain väliaikaista helpottaa!


maanantai 24. lokakuuta 2016

Tästä viikosta tulee hyvä.

Kun ulkona on harmaata,
on onni, että kahvi on kuumaa 
ja pöytä täynnä energiaa.



Onpa outoa olla irti normaalista työt-tarha-koti -oravanpyörästä. Täysin poissa kaikesta kiireestä ja säpinästä ympärillä.  En tiedä vielä sopiiko tää mulle, mutta aika aikansa kutakin.. Kello on puolenpäivän ja me vasta heräillään, nautiskellaan pitkää aamiaista ja höpötellään hölmöjä. Kuulemma kahvipusut on kamalia, joka aamu. Maanantait kuuluu meillä vielä viikonloppuun; neiti viettää ne mun kanssa kotona ja vasta tiistaina starttaa tarha viikko - tosin sekin lyhennetyllä päivällä.

Huomaa, että loppuraskaus verottaa osansa jaksamisesta. Pitää vain koittaa malttaa kuunnella itseään ja kroppaansa. Koittaa kävellä, ulkoilla ja joogata sen mukaan mitä pystyy. Antaa aikaa lepäämiselle ja koittaa syödä ruokaa, joka tukee jaksamista antaen lisää energiaa. Eilinen monen kilon mustikkalähetys pakkaseen tulikin enemmän kuin paikalleen!

Taas edessä viikko täynnä mahdollisuuksia, kunhan ne huomaa. Mulla on sellainen tunne, että tästä viikosta on tultava hyvä. Ja kuulemma on niin, että se mihin keskittää ajatuksensa, lisääntyy :)

Ihanaa maanantain alkua!

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Vetelä sunnuntai.

Vetelä, vetelämpi
 - minä ja sunnuntai.


Koska tää viikko on ollut suoraan sanottuna aika karsea, kuten olo  tällä mahalla, on kai pakko etsiä vaikka väkisin paljon aiheita hymyillä ja olla kiitollinen;

- Täydellisiä syyspäiviä. Mä olin unohtanut neidin syysloman tarhasta kokonaan. Mutta ihana kun ollaan päästy nauttimaan vielä päivistä kaksin. Istuttu kahvilla ja kaakaolla kippistellen mukeilla. Pyöräilty Tapiolaan ajamaan minipyörillä ja ihmettelemään ympäristöä. Nukuttu pitkään ja löhöilty sohvalla lastenelokuvia katsellen. Laskettu reippausmerkkejä ja suunniteltu mitä tehdään, kun lista on täynnä. Pitäisköhän tehdä itsellekkin samanlainen reippausmerkkien kerääjä..

- Sulatettu pakastin ja puunattu koti. Mä oon löytänyt jonkun siivoamisen terapeuttisen vaikutuksen. Puhtailla pöydillä on kumman mieltärauhoittava vaikutus. Meidän pakastin oli niin umpijäässä, ettei ovi enää mennyt kiinni ja mä sulatin sitä hakkaamalla jäitä irti reunoista - oli varmaan koominen näky. Ja toimii muuten hyvin pahimpien aggressioiden poistajana..

- Vuoden ekat piparit yhdessä tehtyinä- tosin poltetut sellaiset. Ja neiti oli niin ihana " voi äiti täällä tuoksuu ihanat piparit", vaikka todellisuudessa haju oli palaneen käry. 




- Enemmän yhteydenpitoa ystäviin kuin aikoihin. Niin korvaamatonta. 

- Lenkkeilyä - paljon. Kävelemisellä ulkona on ihmeellinen vaikutus. Jopa juoksin pitkästä aikaa, eikä tuntunut pahalta. 

- Hyviä kirjoja. Rakastan lukemista. Tuhansia maailmoja ja mielenmaisemia, joita kirjat avaavat. Uppoutua tunneiksi lukemaan hiljaisessa kodissa teekupin kanssa -parasta. Mun mummu sanoi joskus, että kuinka voisi tuntea olon yksinäiseksi, kun aina voi valita uuden kirjan, jonka lukea. Valita minkälaiseen maailmaan astuu seuraavaksi. Totta.

- Tulevat raskauskuvaukset. Mun ihana vanha ystävä, joka on nykyään valokuvaaja tarjoutui ottamaan raskauskuvat - voi miten mä odotankaan!

 

- Neidin pitkäaikaissokeri 6,6%. Ihan huippua :)  Vaikkakin noussut viime kerran 6,2% oli tääkin aivan loistavaa! Tää on kyllä isoiso syy hymyillä. Aina.

- Vain elämää. Miten koukussa oonkaan tähän! Ja meillä kotona kelataan Mikael Gabriel kerta toisensa jälkeen takasin telkkariin likan pyynnöstä. Muistan kun odotin neitiä ja vollotin joka perjantai-ilta Jari Sillanpään tahdissa samaista sarjaa katsellen. 

- Tieto siitä, että tätä raskautta ei voi olla enää paljoa jäljellä! Ja paljon, paljon hymyä :)

Mitähän ensiviikko tuo tullessaan? Ainakin neuvolalääkärin, paljon touhua ja toivottavasti rauhaa + monta syytä hymyyn.

torstai 20. lokakuuta 2016

Katse kauas.

Kyky hyväksyä ja katsoa hetkeksi
jonnekin pitkälle eteenpäin,
niin kauaksi, että näkee pelkkää hyvää.
Siinä vasta on tekemistä.


Arjen opettelu yksin ja silti yhdessä vanhempana on outoa. On kummallista, kun yhtäkkiä, yli kuuden vuoden jälkeen ei ole enää ihmistä, jolle lähettää viesti ensimmäiseksi uusista tapahtumista. Jolle kertoa pieniä kömmähdyksiä, hassuja juttuja, arjen asioita, neidin lausahduksia. On outoa käydä nukkumaan tietäen, ettei kukaan avaakaan ovea työvuoron jälkeen ja tule yöksi kotiin. On surullista vastata lapsen kysymyksiin siitä, miksi me ollaan kaksin nyt meidän tyttöjen kotona.

Oon ollut viimeksi 18-vuotiaana yksin, silloin ennenkuin tutustuttiin . Ja tottakai tällä kertaa tulee olemaan erilaista, kun mukana on lapset ja äidin rooli.

Mä olenkin miettinyt paljon sitä, kuinka voin tarjota perheen yksin? Tai edes käsittää, että tässä me sit tullaan olemaan - kolmistaan. Mulle ydinperhe on ollut mielettömän tärkeä asia tarjota lapsille. Kuka oikeastaan onkaan, kun on yksin? Miltä elämä näyttää vaikkapa vuoden kuluttua? Kuinka sovittaa yhteen äitiys ja kaikki muu? Tuunko joskus vielä rakastumaan? Ja ei kai se multa voi olla pois kun toinen tekee niin. Enkai katkeroidu elämälle vaan nautin vielä arjesta?

Samalla tuntuu hyvällä tavalla jännittävältä. Eikö aina sanota, että kun joku ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Mahdollisuudet eivät koskaan katoa. Ja että loput ovat alkuja jollekin muulle. 

Mä koitan nyt katsoa kauas. Niin kauas, että näen niitä alkuja ja loppujen lopputuloksia. Onnea ja ajatusten muokkaamista siihen, että  kolmistaankin voidaan olla kokonainen, onnellinen perhe. Ja, että opin jonakin päivänä nauttimaan yksinolon tuomasta vapaudesta ja uudesta vaiheesta elämässä.

tiistai 18. lokakuuta 2016

Valmistautumista - kaikkeen.


Ensimmäinen äitiysloma viikko.
Edessä valmistautumista tulevaan, vauvaan, kaikkeen muuttuvaan.
Tarttumista uuteen.
Ja elämän hyväksymistä tällaisenaan,
niin erinäköisenä kuin oli tarkoitus.


Äitiysloman alku ja pienet vauvanvaatteet valittuna mukaan, kun h-hetki toivottavasti pian koittaa. 
Muistan, kun viimeksi lähdettiin ja mulla oli mukana vain pieniä 50cm vaatteita, joihin ei likka sitten koskaan mahtunutkaan. Tälläkertaa mukana on suosiolla paljon isommat vaatteet.

Jotenkin haikea olo valmistautua yksin kaikkeen; synnytykseen, vauva-aikaan ja arkeen kahden pienen kanssa. Olisi enemmän kuin ihanaa jakaa nytkin onni pienestä uudesta ihmisestä toisen kanssa. Toisen aikuisen, joka eläisi jaettua onnea ja iloa mukana. Olisi mukana hoitamassa ja tutustumassa pieneen.

Pitää vain uskoa, että äitinä pystyy antamaan kaiken sen yksinkin, mitä kaksi pientä tarvitsevat.

Millainenhan vauva noihin vaatteisiin puetaan? Mua on alkanut jännittämään.  Toivottavasti samanlainen kuin siskonsa; hyvin yönsä  nukkuva, tyytyväinen ja rauhallinen pieni. Varmaa on, että ainakin mielettömän rakas ja odotettu lisä meidän elämään  - vaikkakin erilaiseen sellaiseen.
Muistan, kuinka en malttanut olla tuijottamatta nukkuvaa pientä, ja olin niin mielettömän onnellinen ja kiitollinen, ettei sille löydy sanoja.

Mä toivon, että nyt on samanlaista. Ja että onni ja kiitollisuus pyyhkivät kuitenkin kaiken muun yli.


sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Erilainen sunnuntai.

Mikä voi olla parempaa
kuin ystävä nuoruudesta,
joka tuntee sut läpikotaisin. 

Sellainen, joka ajaa toisesta kaupungista,
siivoaa asunnon, kuuntelee ja patistaa ulos liikkumaan.

Paljon kahvia ja naurua,
jaettua hulluutta
ja hiljaisuus, jota ei tarvitse selitellä.


Tuntui oudolta olla koko päivä ilman neitiä. Herätä kahvin tuoksuun ja istua yhdessä sohvalla vanhan ystävän kanssa ilman kiirettä. Kävellä puistoissa, keskellä kauniita maisemia ja ajatella kuinka neiti pitää tuoda tänne myös - jo heti ensi viikolla, kun syksy on vielä kauneimmillaan. Samalla jutellen korvaamattoman ystävän kanssa. 

Ihmisen joka on ollut mukana monessa, tuntien läpikotaisin. 
Nauraen menneille ja tulevalle, koko elämälle.



On omituista olla ilman, että kukaan vaatii mitään. 
Ilman vastuuta, ilman aikatauluja, ilman pientä höpöttäjää ympärillä.
Tulla hiljaiseen kotiin. Istua alas ja miettiä mitä seuraavaksi. 
Mennä nukkumaan yksin.

Kuinka tasapainotella onnen ja surun välillä. Kaipuun ja ilon.
Luopumisen haikeuden ja tulevan odottamisen.

Tää syksy on silti, vieläkin hiton kaunis - ja sitä ei voi kukaan viedä


lauantai 15. lokakuuta 2016

35. Raskausviikko

Loppusuora.
Hurjaa ajatella, että enää muutama viikko
- ja tässä talossa asuu taas kolme ihmistä. 
Kolme tyttöä.


Tällä viikolla;

- Tuntuu, että vauva on jo asettumassa lähtökuoppiin. Mikä helpottaa oloa muuten, mutta seisominen ja käveleminen on paljon vaikeampaa - mikä on tietenkin ihan loistava juttu vilkkaan kolmevuotiaan kanssa.

- Kaikki valmiina. Mikä ihana ajatus, että pienet vaatteet on kaapissa odottamassa ja kaikki muukin jo valmiina. Uudet just mun etsimät rattaat löytyi käytettynä ja odottaa nyt eteisessä käyttöönottoa. Neiti oli niin riemuissaan seisomassa seisomalaudalla ja kertomassa, kuinka siitä voi nähdä siskon. Miten ihana ajatus, että pian täällä on kaksi pientä tyttöä. Vaikka ei perhe enää ole sama asia kuin ennen, tulee tästä varmasti jotakin uutta. Uutta ja kaunista.

- Äitiysloman alku. En voi vieläkään käsittää ajankulua. Äitiysloma - tuntuu hurjalta ajatukselta. Varsinkin, kun sen kesto mun osalta on nyt aivan eri mitä sen oli tarkoitus olla. Oon intohimoinen töideni suhteen, joten saa nähdä miten sopeutuminen kotiäidin-rooliin sujuu tällä kertaa.

- Ihmisiä ympärillä, pitkiä puheluita ja suunnatonta välittämistä. Mä en voi lakata ihmettelemästä sitä suunnatonta välittämisen ja tuen määrää mitä viimeisen viikon aikana oon saanut. Mielettömän kiitollinen olo. Että vaikka en voikaan käsittää, kuinka joku voi jättää perheensä näin, vierellä seisoo joukko ihmisiä tukena. Turvaverkkona, jonka varaan hetkeksi pudottautua. Pyyteetöntä apua ja annettua aikaa. Korvaamatonta ja arvokkainta, mitä toiselle ihmiselle voi antaa.



tiistai 11. lokakuuta 2016

Yksin.


Eikö sanota, että syksy on aina uuden aikaa?
Vanhasta luopumista ja uusia alkuja.
Puutkin tiputtavat lehtensä, jotta keväällä tilalle mahtuisi uutta, sanotaan.
Jotakin uutta ja kaunista.

Toivottavasti niin käy tässäkin.


On jotenkin surullista odottaa pian syntyvää lasta ilman toista jakamassa tätä kaikkea.
Miettiä pitkät illat yksin, millaiseksi elämä muotoutuu.
Kun kolmesta ei tulekaan neljää vaan taas vain kolme.

Kun kahden aikuisen sijaan kotona onkin vain yksi.
Yksi syli jaettavaksi kahdelle pienelle tarvitsevalle. 

Enkä mitään muuta toivo niin paljon,
kuin että se on tarpeeksi. 
Eikä kukaan jäisi mistään paitsi,
koskaan.

tiistai 4. lokakuuta 2016

33. Raskausviikko

Kuukaudet kuluu hirveää vauhtia,
puhumattakaan viikoista ja päivistä,
jotka kiitävät ohi.
Ja mä oon enemmän kuin iloinen siitä,
on suunnattoman ihanaa tietää kohta tuntevansa
itsensä taas omaksi itsekseen.



Tällä viikolla;

- Pakko kai myöntää ettei jaksa samalla tavalla. Oon muutamana päivänä joutunut lähtemään töistä vähän aiemmin ja tänään jäin suosiolla etäpäivän viettoon. Luojan kiitos on duuni, jota voi tehdä kotoa käsin! 

- Malttamatonta odotusta. Niin monen asian odottamista. Eniten tietenkin vauvan. Mutta melkein yhtälailla odotan sitä, kun pääsen taas liikkumaan normaalisti ja jaksan, eikä olo ole näin suunnattoman kömpelö  - ja iso.

- Synnytyspelkoa. Naiset on hulluja, kun tekee sen uudestaan ja uudestaan. Ja mua jännittää - ehkä eniten se, että vaikka kuinka valmistautuisi ja suunnittelisi, kaikki menee kuitenkin juuri siten kuin on mennäkseen. On pelottavaa, kun ei voi olla varma siitä mitä omalle kropalle seuraavaksi tapahtuu.

- Ihania syyspäiviä ja ulkoilua. Parasta on viettää aikaa ton pienen tytön kanssa, vielä hetken ihan kaksin. Ihmetellen syksyä ja luonnon muuttumista. 


"Kun alkaa satamaan lunta, pikkusisko syntyy", tuumasi neiti.

Ja niinhän se voi hyvin ollakin.






sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Lokakuu

Lokakuu on tänä vuonna kovin erilainen.
Viimeiset viikot töissä
ja äitiysloman alku.

Tuntuu hullulta hypätä pois kaikesta hektisyydestä,
ja pystyä ottamaan aikaa itselle, 
antamaan aikaa muille
- ja erityisesti aikaa uudelle.


Kuukausi vaihtui seuraavaan ihanissa, ikimuistoisissa tunnelmissa. 
Viettäen viikonlopun Tallinnassa meidän perheen tyttöjen kesken. Kauneushoitoja, hyvää ruokaa, kävelyä pitkin kaupunkia ja rauhoittumista. Illallista ulkona, pimenevässä illassa lämpövalojen loisteessa. Tällaisia hetkiä yhdessä osaa arvostaa mielettömän paljon, ehkä juuri siksi, etteivät ne ole arkisia itsestäänselvyyksiä. 

Vaikkakin me taidetaan olla aika perhekeskeisiä ihmisiä ja pidetään paljon yhteyttä sekä koitetaan nähdä mahdollisimman usein kaikki yhdessä, ollaan jo yhdeksän vuotta asuttu kaukana toisistamme. Mikä on tosi harmi.

Ja usein mietinkin, kuinka ihanaa olisi asua lähempänä omaa perhettä. Turvaverkkoa ja ihmisiä, jotka ovat aina siinä, valmiina ottamaan vastaan vaikka mitä tapahtuisi, kannustamassa ja tukemassa. Käydä kahvilla työpäivän jälkeen, vaihtaa kuulumisia ja vain olla tai toisaalta saada apua arjessa joskus, kun sitä tarvitsee. 

Lokakuussa aionkin tietoisesti antaa aikaa läheisille. Viettää monta unohtumatonta pimenevää iltaa ystävien ja perheen ympäröimänä. Nauttia sohvan nurkasta, hyvistä kirjoista ja kynttilänvalosta sekä pienestä lämmittäjästä kainalossa. Kiireettömästä ajasta ja rauhasta - hetken ennen uutta.

maanantai 26. syyskuuta 2016

Maanantait


Viikko on startannut taas vauhdilla - ja mua naurattaa. 

Järjestellessä kalenteria, 
suunnitellen mitä saa valmiiksi ja milloin.
Samalla tietäen, että yhden pienen hujauksen päästä päivä ovat taas juosseet ohi, 
kiiruhtaen liian lujaa vauhtia. 
Ja melkein huomaamatta on taas saatu hurjan paljon aikaan. 




Rakastan aikaansaamisen tunnetta. Sitä, kun tietää antaneensa kaikkensa ja tehneensä hommia asioiden eteen - olipa kyse mistä tahansa.

Rakastan tunnetta siitä, kun asiat tapahtuvat ja etenevät. Hommat toimivat ja tulokset näkyvät, vaikka ne vaatisivatkin kovaa työtä ja omistautumista. Tänään mun mieleen jäi osuva lause siitä, miten ihminen on tinkimätön ja periksiantamaton silloin, kun uskoo omaan asiaansa ja tekemiseensä. Ja innostus, joka siihen liittyy on suurin voimavara, jota ei millään rahalla pysty ostamaan. Allekirjoitan täysin.

Sen takia maanantait kai tuntuvatkin pirun hyviltä päiviltä - silloin on nimittäin taas aika tehdä ja saada aikaan, innoissaan kaikkensa antaen. 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

32. Raskausviikko

Ja se päivä on täällä,
kun ei enää itse meinaa saada lenkkareita jalkaan,
ainakaan ilman tajutonta ähkimistä ja epämukavia asentoja. 



Tällä viikolla;

- Mieletöntä mahan kasvua ja painonnousua. Mua ihmetyttää, kuinka samanlailla kaksi ihan erilailla vietettyä raskautta voikin edetä. Ensimmäisellä kerralla liikunta oli nollissa ja ruokailut ihan eri mallilla. Silti paino nousee ja maha kasvaa täysin samaa vauhtia. Saa nähdä ehtiikö tässäkin raskaudessa kerääntyä kiloja se 30.

- Paljon ulkoilua ja syyssäästä nauttimista. On ihanaa, että sohvalle jumiutuminen ei oo ollut vaihtoehto näiden kuukausien aikana. Tai ylipäätään enään. Mä rakastan meidän pyöräretkiä neidin kanssa yhdessä. Varsinkin viikonloppuisin ja ajan kanssa; kävelylenkkejä ja puistoissa istumista.



- Totaalinen kyllästyminen raskaana olemiseen. Raskaus on järjettömän pitkä aika. Ja vaikka oonkin voinut ja jaksanut hyvin ajan juostessa hurjaa vauhtia, alkaa tää kömpelyys ja hitaus kyllästyttämään. 

- Jännitys. Jännittää tuleva. Eritavalla kuin ensimmäisellä kerralla. Jännittää millaiseksi meidän perhe muovautuu. Oon niin tottunut meidän elämään tällaisenä. Millaista on olla kahden lapsen äiti? Mitä on edessä? Miten ehtii kaiken? Tuplaantuuko rakkaus ja riittääkö huomiota molemmille tasapuolisesti?



- Paljon paljon liikkeitä ja hikkaa. Eipä tarvitse huolehtia onko kaikki kunnossa näiden liikkeiden keskellä. Hassua, että mua ei yhtään huoleta tai pelota sekään sairastuuko tulevakin lapsi diabetekseen, tai vaikka sairastuisikin. Tuntuu, että muita ympärillä olevia se huolestuttaa paljon enemmän. Päinvastoin, tuntuu oudolta ajatus olla lapsen kanssa, jonka verensokereita ei tarvitse olla mittaamassa jatkuvasti. 

- Suurena helpotuksena puolikas lupaus siitä, ettei tätä raskautta annettaisi mennä yliaikaa. Neiti syntyi viisikiloisena kahden viikon yliaika käynnistyksen jälkeen. Ja luojan kiitos, vihdoin turhien sokerirasituksissa ravaamisten ja sata kertaa toistettujen pyyntöjen jälkeen sain neuvolassa pienen lupauksen siitä, että pääsisin ennen synnytystä koko arvioon, eikä tätä raskautta annettaisi mennä yliaikaa - ainakaan niin paljoa. 

Raskausajan ruokavalio

Sillä mitä syö, on mieletön vaikutus kaikkeen; 
oloon, jaksamiseen, energiaan ja siihen miltä tuntuu - varsinkin näin raskausaikana.

Viime raskauden jälkeen mun ruokailutottumukset teki täyskäännöksen - luojan kiitos. 
Vielä muutama vuosi sitten söin nimittäin lähinnä eineksiä, muroja, leipää, mansikka-banaani jogurttia ja nuudeleita, pitäen niitä ravitsevina aterioina. Sen takia onkin hauskaa huomata, että vaikka kuluvan raskauden aikana oon syönyt täysin eri tavalla kuin edellisessä, kilot kerääntyy ihan samaa tahtia.  Tosin, olo on ihan erilainen - ja sehän se on mikä merkitsee!



Meillä päivät menee aikalailla saman kaavan mukaan ruokailun suhteen. Osansa siihen tuo luonnollisesti neidin diabetes, joka meillä varmistaa säännöllisen ateriarytmin, eli syömisen noin 3 tunnin välein- eikä muuten oo ollenkaan huono juttu!

Aamu starttaa jokaikinen päivä smoothiella; banaania, avokadoa, vadelmia, mustikoita,  minttua kaura-, pähkinä- tai täysmaitoa ja jos kaapista löytyy pinaattia tai muuta vihreetä. + lime/sitruunavedellä ja liian monella kupilla kahvia. 

Musta on jo ajatuksena ilahduttavaa tietää, että heti herättyä saadaan iso annos vitamiineja ja ravintoaineita päivään. Ja pakko myöntää, että oon tosi ilonen siitä, että pieni kolmevuotias osaa aamusmoothien lisäksi kaivata marjoja, pähkinöitä ja vihanneksia pitkin päivää.




Lounas ja päivällinen on myös päivittäin aika saman kaavan mukaisia, hyväksi todettuja helppoja arkiruokia pyöritellen, ehdottomasti tuoreista raaka-aineista koostuvia aterioita.  Uunikasviksia ja lohta. Riisiä ja haudutettuja vihanneksia, kanaa + kookosmaitoa. Keittoja eri versioina. Salaatteja. Höyrytettyjä vihanneksia. Ja jos ei vaan jaksa saattaa päivällisenkin korvata meillä iso smoothie.

Pyrin helpottamaan viikkoja tekemällä sunnuntaisin isoja satseja ruokaa valmiiksi. Ja vaikka nautinkin yli kaiken lounaalla ulkona syömisestä, on omat eväät viimeaikojen hektisyydessä olleet suuri ajan säästö, plus on kiva tietää mitä syö. 



Välipalat on mulle ehdottomia ja kulkee mukana - olipa millainen päivä tahansa tiedossa. Pähkinöitä, avokadoa, marjoja - työpäivän aikana yleensä aamulla keitettyjä kananmunia, hedelmä tai lautasellinen puuroa.  En voi tajuta miten oon aiemmin saanut itsestäni mitään irti ilman kunnon aamiaista tai välipaloja. Ja nykyään musta on tullut sellainen, nälkäisenä pirun kiukkuinen, joten ihan senkin vuoksi vannon välipalojen voimaan! 

Juon päivän aikana vettä älyttömän paljon. Muutenkin vähintään sen suositellun kolme litraa, mutta näin raskaana huomaa veden tarpeen olevan jossain ihan eri mittakaavassa - ja mikäli en oo pitänyt juomisesta huolta, huomaan sen hyvin nopeesti olosta. 

Illat meillä taas päätyy lähes poikkeuksetta isoihin puurolautasiin. Kaurapuuroa, chia-siemeniä, banaania ja kookosöljyä, tai neljänviljanpuuroa maidolla. Helppoa ja pirun hyvää.


Syödään siis ihan älyttömän yksinkertaisesti, joidenkin mielestä ehkä jopa tylsästi samaa perusrunkoa noudattaen - mutta ehdottomasti helposti ja meille hyväksi todetulla tavalla. 

Mulla on muuten hölmö tapa uusien reseptien kanssa; kun oon kokeillut uutta ruokaa onnistuneesti, voisin syödä samaa ruokaa vaikka viikon putkeen. Sen takia mm. koko heinäkuun ajan syötiin iloisesti kukkakaalisosekeittoa lähes päivittäin.



Ja vielä se herkuttelu, jota viimeisinä viikkoina on tullut tehtyä liikaakin. Kaikki leivokset, kakut, keksit ja suklaa on mun suuri heikkous. Ja raskausaikana salmiakki, josta en muuten niin välitä. 
Leivotaan kotona aika usein, se on kivaa yhteistä puuhaa - kuitenkin yrittäen korvata joitakin aineksia terveellisemmillä. 

Uskon kuitenkin siihen, että kun ruokavalio koostuu pääosin hyvistä, ravitsevista aterioista, ei herkutteluista tarvitse stressata turhaan.



Allekirjoitan täysin lauseen, jota kuulee usein sanottavan - että ihminen ei enää edes tiedä millä tavalla kehon pitäisi toimia, tai kuinka hyvä olon kuuluisi olla, jos ei kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä syö ja milloin.

Nimittäin sillä, mitä syö ja kuinka kroppaansa ravitsee on mieletön merkitys niin omaan itseen, kuin vasta kasvavaan vauvaan ja ruokatottumuksiin, joita jo isompi lapsi omaksuu osaksi elämää. Ja voinkin sanoa olevani mielettömän iloinen siitä, että oon jonkun ihmeen takia tajunnut muuttaa omia ruokailutottumuksiani.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Aarteet.

Meidän eteisessä on pieni lasinen kulho,
johon voi kerätä aarteita matkan varrelta.

Tältä se nyt näyttää - kulho täynnä aarteita. 



Muistuttamassa joka kerta ovesta sisään astuessa,
tai ulos lähtiessä siitä, miten silmät kannattaa pitää auki
ja huomata ympärillä olevat pienet ilon aiheet.


torstai 22. syyskuuta 2016

Terkut ratikasta

Uusi messupäivä edessä, 
aamuruuhkassa,
raskausfarkkuihin änkeytyneenä. 



Edessä on uusi päivä kohtaamisia, hyväntuulisia ihmisiä ja hälinää ympärillä. Inspiroivia keskusteluja, tarttuvaa energiaa ja naurua. 

Tällaiset päivät ovat ihanaa vaihtelua ja hauskaa piristystä toimistopäivien välissä. Ja uudet ihmiset sekä kohtaamiset ovat ehkä yksi elämän parhaista asioista, inspiroiden ja antaen paljon.

Eilen puhuttiin mm. siitä, kuinka erikoinen luulo meille on pinttynyt - että arvostus jotenkin lisääntyisi julistamalla asioiden ja tilanteiden vaikeutta tai juoksemalla ympäriinsä kuuluttamassa kiirettä. Päinvastoin. 

Omien viimeviikkoisten kiireiden ja paineiden keskellä oli enemmän kuin tarpeellista, ja ehkä jopa tarkoitus kuulla juuri tuo oivallus ääneen. Muistaen taas, että ehkä näistä kiireisistä viikoista pitäisi osata nauttia enemmän, koska kiirehän on seurausta positiivisesta - siitä, että tapahtuu. 



tiistai 20. syyskuuta 2016

Elämäni tärkein Post-It

Sain hetki sitten elämäni tärkeimmän Postit -lapun.

Siinä kuulemma lukee;
"Kiitos sinusta äiti."



Ja mua hymyilyttää; 
melkein niin paljon, että itkettää.

Pitäis itsekkin muistaa kiittää ihmisistä ympärillä,
ihan vain olemassaolosta,
suoraan niille itselleen. 

Vaikka sitten pinkillä postit -lapulla.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Pari sanaa onnesta

Haluan olla aina se hölmö;
joka kiljuu riemusta,
itkee onnesta
ja nauttii häpeilemättä elämästä.
Sellaisenaan.



On kai etuoikeutettua, kun voi isoon ääneen sanoa olevansa onnellinen. 
Onnellinen kaiken sen vuoksi mitä kuuluu omaan pieneen elämään ja toisaalta kaikesta siitä huolimatta, tai juuri niiden asioiden takia, joita on tapahtunut. Riippuen miltä kantilta katsoo.

Mä näen onnen valintana. 

Mulle se on päivittäinen valinta nähdä hyvä ja uskoa parempaan. Huomata onnistumiset ja iloita niistä. Ja toisaalta se on valinta olla keskittämättä huomiota vain asioihin, jotka voisivat olla paremmin, mutta joihin ei voi itse vaikuttaa. Yhtälailla se on päivittäinen valinta olla takertumatta pelkoon ja epävarmuuteen.

Mulle onnellisuus on kiitollisuutta. 

Se on kiitollisuutta pienistä ja isoista asioista. Yksittäinen tietoinen päätös etsiä ja löytää päivästä hetkiä ja asioita, joista olla kiitollinen muuttuu huomaamatta  tavaksi elää. Elää ollen kiitollinen paljosta. Voiko olla parempaa? Muhun on suurimman vaikutuksen tehnyt mun mummuni, joka oli aina niin liikuttavan kiitollinen ja läsnä. Huomasi pienimmätkin aiheet nauruun tai lauluun. Ja mä muistan miettineeni joskus, mitä niin ihmeellistä niissäkin asioissa oli, joita yhdessä ihmeteltiin. Jotenkin se on nyt ajankuluessa kirkastunut mullekkin. Elämä on paljon tyhjempää, jos ei osaa olla kiitollinen pienestä. Kaikki on kiinni siitä, miten elämäänsä katsoo.

Onni on välittämistä ja omasta jakamista. 

Ihminen tarvitsee ihmistä. Peilauspintaa itseen, kokemusten ja tunteiden jakamista. Läsnäoloa ja aikaa yhdessä. Läheisyyttä. Onnea on välittää ihmisistä ja kohdella toista hyvin. Olipa kyseessä tuttu tai toistaiseksi tuntematon. Iloita toisen onnistumisista ja kannustaa eteenpäin. Onnea on, että voi jakaa omastaan - olipa kyse mistä tahansa.

Mulle suurta onnea on saada tehdä sitä mistä nauttii. 

On etuoikeutettua saada joka aamu herätä tietäen, että pääsee tekemään töitä juuri niiden asioiden parissa, joista nauttii. Tieto siitä, että pääsee päivittäin haastamaan itsensä ja osaamisensa, oppimaan ja kehittymään on motivoivaa. Toisaalta, oon aina ollut valmis tekemään mielettömän määrän töitä asioiden eteen. Uskon siihen, että kun antaa kaikkensa ja tekee parhaansa pääsee pitkälle. Itseensä pitää uskoa, joskus hullunkin paljon. Ja itsestään pitää pitää huolta antaen aikaa niille asioille, joita pitää merkityksellisinä.

Onnea on uskaltaa tuntea.

Uskaltaa tuntea ollen avoin, ei kai ole kenellekkään helppoa. Ja kaikessa raadollisuudessaan se on mun mielestä kai ainut tapa päästä kosketuksiin elämän kanssa. Satojen pettymystenkin jälkeen on onnea uskaltaa tuntea - kaikki. Ilo, suru, pettymys, innostus, rakkaus, viha, yksinäisyys tai riemu. On rikkaus tuntea. Ja  oon suunnattoman kiitollinen siitä, että mun lapsuudessa se on sallittu ja siihen on kannustettu. Aina on saanut yhtälailla itkeä ja riemuita. Kun on ollut ikävä muualle, on kerrottu, että se on onnea, että on ikävä. Se merkkaa vaan sitä, että joku asia on niin tärkeä, että ikävöi, vaikka se tunteena onkin raastava. Ehkä siksi mä olenkin se hölmö aikuinen, joka näyttää tunteensa avoimesti. Hyppii riemusta ja innostuu sekunnissa. Itkee niin surusta kuin onnesta, liikuttuu musiikista sekä luetuista sanoista ja nauraa vedet silmissä liian lujaa.



np. Maailma on kaunis - Elias Hämäläinen

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Syksyinen sunnuntai

Täydellinen syksy,
täydellinen viikonloppu;
lämpöä, aurinkoa ja tuhansia värejä.
Hyväntuulisia ihmisiä,
loputonta naurua.
Yllättäviä kohtaamisia
ja uusia mahdollisuuksia.




Viikonloppu oli enemmän kuin paikallaan. Ja se on vietetty juuri siten, kuin kiireisten päivien tasapainoksi kannattaa.

Leväten sekä nauttien ehkä tähän asti kauneimmista syyspäivistä ja kiireettömyydestä. 
Tehden pitkiä kävelylenkkejä ja pyöräretkiä tytön kanssa. 
Sohvanpohjalle kaivautuen seurana Vain Elämää ja pussillinen karkkia.
Nauttien aamu leipomisesta ja kahvista ulkona.
Ihastellen syksyistä rantaa auringossa lehtiä keräillen.
Plus monen monta teekupillista ja ajatuksia.



Oon ilmeisesti löytänyt itestäni yllättäen ulkoilijan; raitis ilma ja kauniit, vuodenaikojen mukaan vaihtuvat maisemat. Mulle tärkein ja rentouttavin paikka täällä on ehdottomasti meidän lähellä olevat rannat, riippumatta siitä onko kesä vai talvi. Aina yhtä rauhoittavaa. Sinne suunnattiin tänäänkin heti aamulla eväiden kanssa, istumaan laiturille ja kävelemään kallioille. 

Ja taas hetken mietin, kuinka helppoa elämä voi olla; naurava lapsi innoissaan, aurinko iholla, ihmisiä ympärillä, ainutlaatuista aikaa. Pieniä arvokkaita ohikiitäviä hetkiä, kaikessa tavallisuudessaan - kaikki hyvin juuri siinä. 

Nyt kohti seuraavaa työntäyteistä viikkoa, joka tuo mukanaan varmasti paljon uutta. On ihanaa ajatella, ettei tiedä mitä kaikkea edes pari seuraavaa päivää tuovat tullessaan. Mitkä mahdollisuudet odottavat kulman takana, ja mitä kaikkea on mahdollista kokea, kun uskaltaa. Hymyilyttää, ajatus siitä, kuinka asiat johtavat seuraavaan, tiet toisiin ja valinnat lopputuloksiin - arvaamattomiin seurauksiin, joista pääsee nauttimaan, tai vähintäänkin oppimaan.