Kun tunnet olevasi eniten sinä.

Törmäsin tähän kuvaan instagramissa ja se pysäytti miettimään. Huomioimmeko tarpeeksi ne hetket, kun tunnemme eniten olevamme elossa? Ne pienet asiat, jotka saavat hymyilemään? Suunnitelmat, joiden ajattelukin saa innostumaan ja teot, jotka motivoivat saaden meidät tuntemaan olevamme elossa. Entä kenen kanssa nauru lähtee vatsanpohjasta, silmät loistavat ja sydän tuntee olevansa kotona? 

Liian usein kai kuljetaan kuin sumussa, arkipäivästä seuraavaan,tutusta rutiinista toiseen, rikkomatta kaavaa, joka on joskus luotu. 

Mutta milloin tunnet olevasi eniten sinä, omimmillasi ja aidoimmillasi? 

Mun hetkissäni kulkisin auringossa hymyillen, tanssisin peilisalissa tuntien rytmin ympärillä, kirjoittaisin kahvikupin äärellä. Inspiroituneena ihmisistä ympärillä.

Heräisin ennen aurinkoa. Olisin lähellä luontoa, nauraisin yhdessä mun lasteni kanssa. Kuvaisin maailmaa ympärillä.

Tekisin töitä tavoitteiden eteen inspiroituneena. Ylittäisin itseni ja omatkin odotukseni. Olisin hullunrohkea, spontaani, enkä antaisi omien ennakkoluulojen rajoittaa. Haastaisin itseni oppimaan uutta, kannustaisin muita. Jakaisin iloa. Nauraisin naurua, joka tarttuu.

Puhuisin viinilasin äärellä yömyöhään läheisten ihmisten kanssa. Nauraisin vedet silmissä, itkisin sieluni pohjasta, eläisin niin, että tuntisin jokaisen hetken. Joogaisin aamuauringossa ja ideoisin huomista. Löytäisin mahdottomasta mahdollisen. Vaalisin perhettä ja aikaa yhdessä. Olisin aina vastarakastunut elämään. Näkisin maailmaa, tai ainakin uusia näkökulmia siihen muiden kautta. Oppisin ymmärtämään enemmän.