tiistai 21. helmikuuta 2017

Heippa!

Moikka,

Uusi ja vanhoja juttuja löytyy osoitteesta ssonjab.wordpress.com

Terkuin,
Sonja

lauantai 18. helmikuuta 2017

Kaksi kuukautta raskauden jälkeen

Naisen kroppa on ehkä yksi ihmeellisimmistä asioista. 

Toisessa kuvassa 9.kuulla raskaana ja toisessa kuvassa kaksikuukautta raskauden jälkeen.

En voi olla ihmettelemättä naisen kropan kykyä luoda uusi elämä ja ruokkia se - siinä välissä muuttuen, kasvaen ja venyen, sitten taas toipuen ja palautuen. Maailman suurin ihme ja myöskin syy olla itselleen armollinen ja antaa aikaa. Yrittää olla kiirehtimättä ja tehdä sitä, mikä tuntuu hyvältä. 

Oon lukenut viimepäivinä monta postausta siitä, kuinka kroppaansa katsoo ja kohtelee raskauden jälkeen eritavalla - hellemmin ja arvostavammin. Ja allekirjoitan täysin. Mulla on itselläni näiden raskauksien myötä hävinneet paineet siitä miltä näyttää muiden silmissä. Mitä väliä sillä on, kun on saanut kaksi tuollaista ihmettä tähän maailmaan, joista toisen vasta hetki sitten.

Enkä tarkoita tällä sitä, että haluaisin rapakunnossa maata sohvannurkassa. Vaan sitä, että tärkeämpää kuin se miltä näyttää on ehdottomasti se miltä tuntuu ja toimiiko kroppa niinkuin sen kuuluu. Ja se, että tekee sitä mikä saa itsensä voimaan hyvin ja viihtymään omissa nahoissaan, juuri sellaisena kuin on. 

Ollaan itselle armollisia, helliä ja rakastavia - tänäänkin. 

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Ajatusten voima.

Ajattelemisen arvoista on se,
kuinka paljon valtaa omilla ajatuksillamme on kaikkeen.
Niin siihen mitä olemme, 
kuin siihen miksi tulemme.

Eilinen ilta kului hulluista haaveista höpöttäen. Tulevaisuudesta ja mahdollisuuksista, joita elämä on täynnä - kun vain uskaltaa. Kun vain antaa itsensä olla rohkea ja heittäytyy.

Rakastan inspiroivia ihmisiä. Ihmisiä, jotka uskovat itseensä ja tekemiseensä lannistumatta. Heitä, joilla on uskallusta unelmoida ja tahtoa tavoitella päämääriään intohimolla ja palolla uusia keinoja löytäen. Säteileviä, sellaisia he ovat. Ihmiset, jotka toteuttavat itseään ja intohimoaan. Viimeistään silloin, kun alkavat puhua siitä, mitä tekevät. Siitä, kuinka kulkevat vaikka läpi harmaan kiven. Ja siitä, miten tärkeää on löytää oma tiensä, uskaltaa ja uskoa itseensä. 

Mä huomaan liian usein tyrmääväni ajatuksiani ja pieniä unelmia itseltäni, vaikka ne saisivatkin salaa innostumaan. Liian usein ajattelen etten pysty, osaa tai voi, koska en ole ennenkään jotakin tehnyt. Tai kun nyt olen tälläinen kuin olen. Tai miten nyt oppisin. Vai olenko tarpeeksi hyvä. Tai että tässä elämäntilanteessa. Ja samalla, näillä ajatuksilla mä olen itse itseni suurin este ja rajoite. On hämmentävää huomata, kuinka epävarma oikeastaan onkaan. Miten koskaan voisi onnistua, jos ei uskalla ensin kokeilla? Ja kaikista hauskinta on se, että vaikka itse on aina kannustamassa toisia muistuttaen, kuinka kaikki on mahdollista, on sen sisäistäminen omalla kohdalla paljon vaikeampaa. 

Matkalla siihen, että löytää itsensä, arvonsa ja intohimonsa, tarvitaan ajatuksia. Ajatuksia, jotka kantavat, rohkaisevat ja valavat uskoa. Ajatuksia, jotka haastavat tutkimaan itseään, puhdistaen vanhoista pinttyneistä uskomuksista. Kykyä antaa tilaa mitä oudoimmillekkin unelman aluille, tavoitteille tai uusien taitojen löytämiselle. Helliä ajatuksia. Pehmeitä ajatuksia. Kannustavia ajatuksia. Ja ne kaikki löytyvät meistä itsestämme. 

Unelmoi suuria, ja kasvat unelmiesi mittaiseksi, sanotaan. Ja niin aion tänään tehdä. Antaa tilaa unelmille ja uusille, kannustaville ajatuksille ja uskoa itseeni.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Freestyle Libre - parasta hetkeen

On käsittämätöntä,
kuinka onnelliseksi yksi laite voi tehdä.


Enpä olisi voinut kuvitellakkaan kuinka iloiseksi voi yksi laite tehdä niin mut, tytön, koko suvun kuin päiväkodinhoitajatkin. Vuorokausi elämää takana Libren kanssa, arvot täsmäävät testimittausten kanssa ja käyrä sekä nuolet auttavat arvioimaan suuntaa ja tekemään annosmuutoksia. Sensorin laitto käteen ei kuulemma sattunut ollenkaan. Ulkoillessa tekemistä ei tarvitse keskeyttää mittaamisen ajaksi, vaan lukijan vilautus sensorin päällä riittää. Luksusta.

Ja miten ihanaa oli yöllä, kun ei tarvinnut metsästää pieniä sormia ja veripisaraa pimeässä mittarin ja pistimen kanssa. Puhumattakaan siitä, että seuraavan kuukauden aikana ei tarvitse mitata verensokeria sormesta. 

Taidan olla rakastunut. Ja niin on neitikin, joka haluaa tarkistaa verensokeriarvoja vähän väliä ja soittaa facetime-puheluita näyttääkseen uutta mittariaan jokaiselle.

Ja nyt vain toivotaan, että myös meidän kunta ottaa tämän käyttöön ja saataisiin jatkossakin näitä hoitotarvikejakelusta helpottamaan elämää.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pieni matkalainen - Dubai vauvan kanssa

Pieni iloinen matkalainen
ja viikko auringossa.


Mä en olis voinut kuvitellakkaan miten hyvin meillä reissu menee tuon pienen kahdenkuukauden ikäisen hymysuun kanssa.  Putkeen nukuttuja öitä. Kellimistä rantatuolilla aurinkovarjon alla. Ensimmäinen kesämekko päällä. Päiväunia varjossa. Liian monta vietettyä tuntia turvaistuimessa. Hymyjä jokaiselle, joka vilkaisee. 

Ystävällinen myyrä, siltä se näytti kun hymyili aurinkohuivinsa alta. Ja sillä nimellä me sitä kutsuttiinkin koko viikon ajan. 



Millainen sitten oli Dubai pienen vauvan kanssa?

Mahtava. Mä stressasin etukäteen imetyksen sujumista, mutta täysin turhaan. Jokapaikassa oli lastenhoitohuoneita lyhyin välein. Muhkeita imetystuoleja ja siistejä vaipanvaihtopaikkoja siellä täällä. Mikä oli onni, koska tää neiti lähinnä raivostuu jo tuttipullon näkemisestäkin ja mä en itse mielelläni imetä kaikkien nähden edes huivi suojana, vaikka se maailman luonnollisin asia onkin.

Toinen mut yllättänyt asia oli siisteys. En ehkä koskaan oo ollut yhtä hyvinhoidetussa ja puhtaassa paikassa. En koko reissun aikana nähnyt roskan roskaa kaduilla, ja heti kun hiekalta astui rantakadulle, oli joku lakaisemassa jaloista karisseet hiekat pois näkyviltä. Näistä maisemista olikin aika masentava paluu arkeen, Helsingin likaisilla metroasemilla seikkaillen.

Ihmisten ystävällisyys jaksaa myös yllättää kerta toisensa jälkeen. Hymyt siellä täällä ja tuntemattomien ystävällinen lepertely vauvalle on jotakin, johon harvoin suomessa kohtaa. Ja reissussa sitäkin enemmän. Meidän allastyöntekijä muuten kertoi, että paikalliset pitävät alle kolmen kuukauden ikäisiä lapsiaan aamu- ja ilta-auringossa puolituntia kerrallaan. Näin vauvat kuulemma vahvistuvat ja kehittyvät nopeasti. Enkä epäile.

Myös lapsiperheiden huomioiminen Dubain lentokentällä oli ennenäkemätöntä. Molemmilla matkoilla jonot turvatarkastusten luo olivat mielettömät, mutta työntekijät bongailivat lapsiperheitä ja tulivat hakemaan suoraan jonojen ohi. Miten ihanan helpottavaa on, kun ei keskellä yötä tarvitsekkaan jonottaa pienen vauvan ja kolmevuotiaan kanssa keskellä tungosta.

Me lähdettiin reissuun kulkupelinä rattaiden runko ja turvaistuin. Mikä oli täysin oikea valinta kuljettaessa paljon takseilla. Ja musta tuntuu että nää molemmat lapset on viihtyneet vauvoina hereillä paremmin istuimissa, joista näkee ympäröiviä asioita ja pystyy seurustelemaan ihmisten kanssa. Tosin se istuin hajosikin sitten paluulennon aikana ruumassa.. 

Ja näiden neitien kanssa, juuri tuonne auringon alle mä lähtisin koska vain uudestaan. 

Ja nyt me vedetään luistimet jalkaan ja lähdetään nauttimaan tän talven auringosta.


PIeni ilon hetki.

Tuntemattoman ihmisen hyvyys,
pohjaton riemu,
ja sanoinkuvaamaton onni.



Maailma on täynnä hyviä ihmisiä. Mä kai tarvitsin siitä muistutuksen, ja sen tosiaan sainkin yhtenä niistä illoista Dubain rantakadulla. 

Sinä päivänä me oltiin kävelty ympäriinsä ihastellen maisemia, maattu auringossa ja polskittu uima-altaassa. Illalla pelattiin rantakadun pelejä, tietenkään voittamatta mitään, vaikka juuri niitä palkintoleluja tuo pian neljävuotias olisi niin kovasti halunnut. Krokotiilinkyyneleet pienissä silmissä lähdettiin kävelemään poispäin. Ja mä yritin muistuttaa, kuinka pitäisi olla vain iloinen siitä että me ylipäänsä voidaan olla täällä. Tässä upeassa kaupungissa elämässä hetki loputonta kesää yhdessä. Ja tuo niin pieni ja ajattelevainen neiti kuunteli, pyytäen sitten mua etsimään sen hymyn jostakin. Ja mä leikin löytäväni sen kulmantakaa ja palauttavani neidille. 

Siinä me jatkettiin matkaa käsikädessä auringon laskiessa, löydetyt hymyt kasvoilla, kun takaa kuului tuntemattoman naisen ääni. Ääni, joka kertoi haluavansa antaa tuon juuri voittamansa jättikokoisen pehmeän, maailman suloisimman punaisen ketun mun tytölleni, koska itse kuulemma lentäisi huomenna, eikä haluaisi raahata sitä mukana. Ja sillä hetkellä neidin ilme, silmien loiste, riemun kiljahdukset ja ilo oli jotakin niin käsinkosketeltavan aitoa ja liikuttavaa. Mä kiitin naista tuhannesti hyvyydestä löytämättä oikeita sanoja kertomaan miten paljon sille pieni ele merkitsikään meille juuri sillä hetkellä.

Ja onnenkyyneleet silmissä, laskevan auringon alla halasin neidin kanssa sitä isoa, niin pehmeää kettua. Ja me mietittiin yhdessä, kuinka kiltti se nainen olikaan. Ja että iloisille ihmisille tapahtuu iloisia asioita. Ja kuinka aikuisilla isosta ilostakin voi tulla itku silmiin. 

lauantai 11. helmikuuta 2017

Dubai, olit hyvä meille

Aurinko ja meri.
Liian korkeat talot,
aikaiset aamut sekä 
loppumaton lämpö.

Dubai, olit hyvä meille.


Kun heräät Dubain kattojen yllä auringonpaisteeseen ikkunasta avautuessa maisema kirkkaaseen mereen ja vieressä nukkuvat onnelliset lapset, ei olla kaukana niistä hetkistä, joissa sydän on pakahtua onnesta.

Takana on mieletön viikko. Viikko, jolle ei löydy edes sanoja. Viikko, joka oli täynnä aurinkoa, lämpöä ja yhdessäoloa. Naurua ja iloa.

Tästä matkasta mä haluan muistaa auringon ja lämmön iholla. Pienemmän neidin leveän hymyn aamuisin valkoisissa hotellin lakanoissa. Pienet kippuravarpaat rantahiekalla ja silmät, jotka eivät vielä koskaan olleet nähneet sellaista kirkkautta. Isomman neidin riemun uima-altaalla ja ihmetyksen uudesta ympärillä. Pienet simpukoiden keräilijät touhuissaan.

Haluan muistaa sen ihan liian korkean hotellin ja ison sviitin, jossa vaelleltiin toisiamme etsien. Illan shishaa polttaen yönpimeydessä Dubain valojen loistaessa alhaalla. Tanssivan suihkulähteen ja maailman korkeimman rakennuksen hämmästelyn. Uteliaisuuden erilaisesta elämästä. Värit ympärillä ja kaikki ne tuhannet tuoksut kauniisti valaistuilla kaduilla.

Haluan muistaa sen mielettömän kauniin auringonlaskun rannalla. Ja tuntemattoman ihmisen hyvyyden, joka nosti onnenkyyneleet silmiin. Riemun ja ilon. Onnen ja rakkauden. Uuden hämmästelyn ja oleellisen huomaamisen. Sen muistamisen, että kaikki mitä meillä on, on tässä ja nyt. 

Koska loppujenlopuksi ei ole muutakuin tämä hetki.


tiistai 31. tammikuuta 2017

Kaksi kuukautta.

Kaksi kuukautta.
Kaksi niin taianomaista.

Kun saisi säilytettyä jokaisen ilmeen ja hymyn. Tuhahduksen ja vauvantuoksun. Painettua ne niin tarkasti mieleen, ettei koskaan unohtaisi miltä se tuntui katsoa tuon pienen kasvavan.

Tai jos voisi jokainen päivä herätä niihin aamuihin, kun hymyillään nenä nenää vasten. Ja muistaa ne pienet sormet, jotka etsivät jotakin mihin tarttua. Pehmeistä pehmeimmän ihon ja maailman suloisimman pienen naurun. Uteliaat tähtisilmät.

Kaksi ensimmäistä kuukautta takana.  Ja miten paljon iloa ja onnea ne ovatkaan tuoneet mukanaan.

maanantai 30. tammikuuta 2017

Kolme yötä aurinkoon.

On ihanaa tietää,
että kolmen yön kuluttua 
herätessä paistaa aurinko.


En tiedä juurikaan masentavampaa maisemaa kuin viimepäivinä ikkunoista näkynyt; harmaa, sateinen ja märkä. Ankea. Viikonloppu onneksi täyttyi ystävistä läheltä sekä kaukaa. Ihania naisia ja naurua.  Eilen koitin jouduttaa kevään alkua laittamalla parveketta taas kuntoon. Tyttöjen hiekkalaatikko täytetään tänä kesänä taikahiekalla ja toivotaan, että saisin kukat ja yrtit pidettyä elossa paremmin kuin aiemmin. 

Hassua ajatella, että kesällä siellä hiekkalaatikolla on jo istumassa tuo pieni, joka vielä vain lähinnä nukkuu, syö ja rakastaa hymyillä. Varsinkin aamuisin herätessä.
Ja kuinka paljon mä rakastankaan niitä leveitä hampaattomia hymyjä. Iloisia silmiä ja isoja poskia. Vauvan tuoksua ja pieniä suuria makkarajalkoja. 

Ihanaa ajatella, että perjantaina me jo herätään hotellin lakanoista paahtavan auringon alla. Päästään nauttimaan lämmöstä ja koko ison perheen seurasta viikoksi. Voin jo kuvitella sen naurun määrän, jonka tuleva viikko tulee pitämään sisällään. Iltoja korttipelien parissa ja aamuja äidin kanssa joogaten. Miten ihanaa on kaivaa kesävaatteita esille ja karata keskeltä tätä harmautta sekä ankeutta nauttimaan valosta, merivedestä ja rantahiekasta. Päivistä uima-altaalla ja illoista uutta kaupunkia tutkien. Vieläkun saisi aloitettua pakkaamisen.. 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Kaksi on eri kuin yksi

Mitä eroa toisen lapsen vauva-ajassa on ?
Suunnilleen kaikki.


Aikaisemmin oon ehkä lievästi sanottuna väheksynyt sanontaa siitä, kuinka kaksi lasta on aivan eri kuin yksi. Nyt ymmärrän paremmin. Kun kaikki lähdöt ovat tuhatkertaa hitaampia, päivät kuluvat sata kertaa nopeammin ja lähes jatkuvasti joku tarvitsee jotakin. Ruokaa, juomaa, leikkiseuraa, apua, äitiä, syliä - aikaa. Tulevia vuosia vain odotellessa..

Silti tuntuu, että tästä toisesta vauva-ajasta osaa nauttia paljon enemmän. Sekin on tullut kuultua aiemmin ja muistan, kuinka miten miten se voisi muka olla mahdollista. Kuinka joku voi nauttia siitä vielä enemmän kuin ensimmäisestä. 

Mutta niin se tuntuu olevan. Kun kaikki on uutta, mutta silti tietyllä tapaa tuttua. Ei panikoi jokaista asiaa ja jatkuvasti odota uutta kehitysvaihetta. Tuntuu, että turhat stressit ja huolet ovat jääneet pois. Osaa nauttia hetkestä ja antaa vauvan olla vauva kaikkine tarpeineen. Ja ne lyhyet hetket päivästä, kun saa rauhassa pitää sylissä ja seurustella ihan kaksin tuntuvat niin ainutlaatuisilta. 

Muistan, kuinka raskausaikana mietin sitä, riittäisikö rakkaus molemmille. Puolittuisiko se vai tuplaantuisiko. Nyt tiedän, että se vähintäänkin kaksinkertaistuu.

torstai 26. tammikuuta 2017

Syitä hymyyn.

Miten pienillä teoilla
voi saada paljon hyvää aikaan.



Eilen mua ilahdutti loppupäivän ajan pienen pieni ja niin merkitykselliseltä tuntuva teko. Puhelu vanhalta duunikaverilta, jonka kanssa ei olla oltu yhteyksissä aikoihin. Tää aina niin iloinen ja hauska veijari ajoi mun äidin kotipaikan ohi ja kertoi mun tulleen mieleen. Niinpä päätti soittaa kuulumiset, noin ihan yllättäin. Miten kivalta se tuntuikaan, että joku jonka kanssa ei olla pidetty yhteyttä hetkeen päättää soittaa someviestin sijasta - kysellä kuulumisia ja jakaa omiaan. Nauraa yhdessä ja päivitellä maailmaa. 

Sen puhelun jälkeen mua hymyilytti ihan mielettömästi. Miten pienillä asioilla voikaan saada paljon hyvää aikaan - vilpittömällä kiinnostuksella toisen kuulumisista, välittämisellä, oman ajan antamisella - arjen yllättämisellä. Niin paljon hyvää mieltä ja oloa sekä hymyjä, joita taas jakaa eteenpäin. 

Mitenhän itse voisi tänään ilahduttaa?

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Keskiviikko.

Miten upeita päivät toistensa perään voivatkaan olla,
ihan vain olemassaolollaan.
Aurinko valaisee mielen ja kodin
- kohta on kevät. 



Kolmekuppia kahvia, parinpäivän ruoka uunissa, aamujooga takana, neiti tarhassa vielä hetken ja hyväntuulinen vauva taas unilla. Iltapäivän ohjelmassa vanha ystävä ja uusi Hoplop.

Viimeisiä viikkoja ei voi olla ajattelematta ilman leveää hymyä. 

Päivät ovat alkaneet pidentyä ja valo lisääntyä. Vaikka puolet mun hereilläoloajasta tuntuukin menevän imettäessä sängyllä tai sohvalla maaten, ollaan me ehditty tehdäkkin paljon. Ulkoiltu, katsottu elokuvia, käyty luistelemassa, pulkkailtu ja laskettu liukumäkeä kuuma kaakao mukana. Luettu ja höpsötelty, niinkuin neiti sen sanoo. Tehty päiväretki mun isän perheen luokse ja nähty ystäviä.

Enkä malta odottaa ensi viikon Dubain reissua ja aurinkoa; loputonta naurua ja aikaa meidän koko suuren perheen kanssa. Vaikka samalla mua jännittää mielettömästi matkustaa näin pieni vauva mukana + ensimmäistä kertaa diabeteksen aikana. "Ei voi lopettaa elämistä", sanoi mun vanha duunikaveri viikonloppuna. 
Ja niinhän se on. 


tiistai 24. tammikuuta 2017

Sanojen voima

"Speak to your children as if they are
the wisest, kindest, most beautiful and magical humans on earth, 
for what they believe is what they will become." 

- Brooke Hampton


Ylempi lainaus sai mut väsyneen päivän iltana pysähtymään ja miettimään sitä, miten arvokas tehtävä on saada kasvattaa nämä lapset. Kaksi pientä, joille maailma on vielä suuri arvoitus. Ja mulla suuri vaikutus siihen millä tavoin he maailman, toiset ihmiset ja itsensä oppivat näkemään. 

Jokaisessa hetkessä; niissä väsyneissä, kiireisissä ja itseä ärsyttävissäkin on kuitenkin mahdollisuus päättää onko sanoillaan rikkomassa vai rakentamassa. Miettiä kuinka kohtelee ja kohtaa. Huomaako ja käyttääkö mahdollisuudet kannustamiseen, rohkaisemiseen ja ilahduttamiseen. Auttaako pukemaan sanoiksi ilot ja surut. 

Mä haluan onnistua selittämään maailmaa ympärillä, niin että se näyttää kauneutensa ja hyvyytensä- kaikesta huolimatta. Opettaa arvostamaan itseään ja toista. Luoda merkityksiä. Tuottaa pettymykset hellästi ja rakastaa rajattomasti. Tarjota turvaa ja lohduttaa. Innostaa. Rohkaista ja kannustaa. Ennenkaikkea rakastaa.

Sanojen voima on valtava. Valitaan ne hyvin.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Perjantai

Ehkä yks parhaista perjantai-illoista hetkeen.
Ystävä mukanaan kuulumiset tän kodin seinien ulkopuolelta,
pöytä täynnä herkkuja,
hymyilevä vauva
ja lapsilla seuraa toisistaan.



Se on jännää, kuinka joidenkin ihmisten kanssa kaikki vain klikkaa heti luonnostaan. Ensimmäisestä sekunnista alkaen. Ne ihmiset tunnistaa heti ja niistä ei halua luopua koskaan. 

Mua naurattaa, kun mietin meitä. Mun parasta työkaveria, esimiestä ja ystävää, jonka kohdalla sana ystäväkin on liian mitätön. Duunissa täydennetään toistemme vahvuuksia; mennään eikä meinata, saadaan aikaan asioita, paiskitaan hommia intohimolla, toteutetaan hulluja ideoita. Niin erilaisia ja silti niin samanlaisia. Se tuttu tekemisenmeininki kaikessa mihin ryhtyy. Se on muuten piirre mitä mä ihmisissä rakastan. Intohimoista tekemistä oikealla asenteella. Ja se tarttuu.

On etuoikeus löytää vielä näin aikuisena elämään uusi ihminen - ystävä, jonka kanssa on niin helppo olla - ja jonka kanssa ei tarvitse miettiä mitä sanoo tai miten on. Jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia, ja jo melkein sanomatta tietää mitä toinen ajattelee. Sellainen, jonka kanssa tuntuu että on aina kotona. 

Harvojen kanssa tulee myöskään naurettua yhtä paljon, yhtä syvältä vatsanpohjasta ja yhtä aidosti. Sitä maailman parasta naurua, joka ei meinaa loppua. 

Aamujooga ja olo on super

Kuukausien jälkeen joogamatto on kaivettu esiin ja osaksi aamurutiineja. 
Edes 10 minuuttia itselle heti aamulla ja olo on kuin eri ihmisellä. 
Kun päivän aloittaa saamalla kropan liikkeelle, ei sitä tee mieli lopettaa. 

Mä rakastan niitä aamuja, kun herään ennen lapsia ja on hetki aikaa itselle. Pakko myöntää, että välillä se aika on vain otettava. Mä laitan herätyskellon usein sitä varten, että varmasti olisi aikaa aloittaa aamu just näin;  joogan ja rauhassa juodun aamukahvin parissa. 

Jooga herättää kropan ja mielen tulevaan päivään ehkä yhdellä parhaista tavoista. Aineenvaihdunta ja verenkierto starttaavat vauhdilla. Erilaiset kierrot saavat kuona-aineet kropasta liikkeelle ja avaavat kireyksiä kropassa. Ja sen vaikutukset mä huomaan itse niin mielen kuin kropan kireyksissä. Lihakset venyvät ja olo on aikaansaava. Ehkä suurin vaikutus tuolla edes 10 minuutin aamujoogalla on ainakin itselle  juuri sille fiilikselle, millä päivän starttaa ja joka jatkuu koko loppupäivän ajan. Kun kropan saa auki, ei voi välttyä tunteelta siitä, että tästä päivästä on tultava loistava. Tekee mieli liikkua, olo on energinen. Ja kaikki on mahdollista.

Mä oon löytänyt joogan lähinnä mun äitini ansiosta. Tuo aikaansaava supernainen, kuuden lapsen äiti ja kolmen mummo päätti pari vuotta sitten ryhtyä joogaohjaajaksi ja vetääkin nykyään useita tunteja viikossa täpötäysille saleille. 

Ja mun on sanottava, että oon enemmän kuin ylpeä siitä, kuinka paljon hommia se tekee viedäkseen asioita eteenpäin, saavuttaakseen tavoitteita ja kulkien kohti päämääriä. Samalla näyttäen meille lapsilleen ja ihmisille ympärillä, että mikään ei ole mahdotonta kun vain päättää ja on valmis tekemään töitä asioiden eteen.

Tässä pari kevyttä joogavideota aamun starttaamiseksi (mun ja monen muun iloksi ne löytyvät nyt youtubesta, kiitos äiti!!)



Elämän suuret ilot.

On uskomatonta miten kaikkeen tottuu.
Ja kuinka muille niin normaalit asiat,
ovatkin yhtäkkiä meidän huippuhetkiä.


Reilu kaksivuotta neidin diabetes-elämää takana; vähintään kymmenen mittausta päivässä, laskemista, säätämistä, pistoksia ja kanyyleiden vaihtoja. Huolta ja valvottuja öitä, ja silti samalla niin tavallista nauruntäyteistä arkea - iloineen ja suruineen.

Mun on pakko sanoa, että oon ylpeä meistä kaikista ja siitä, miten normaalia elämää eletään. Ilman, että annetaan huolen musertaa, nauttien. Ja Erityisesti tuosta pienestä neidistä, jonka kanssa ei koskaan tarvitse tapella mittauksista tai pistelyistä. Joka ymmärtää, että kaverit tarhassa eivät joudu mittaamaan ennen ruokaa tai kantamaan pumppua paidassa, eikä anna sen haitata itseään nyt, eikä toivottavasti koskaan. Tuosta pienestä, jolle koko sairaus on vain luonteva osa arkea; koska mitään muunlaista elämää, elämää ilman jatkuvaa mittaamista ei tuolle tytölle ole olemassa. 

Ja ehkä sen vuoksi mua oikein naurattaa se, kuinka hiton onnellisia me kaikki ollaan hyvästä hoitotasapainosta ja siitä, että reissun jälkeen saadaan testaukseen Freestyle Libre.  Laite, joka ei vaadi päivittäisiä verensokerimittauksia pistämällä vaan antaa reaaliaikaista lukemaa vain vilauttamalla laitetta ihonpäälle asetetusta sensorista. 

Voi noita pieniä sormia! Kuukauden pistämislepo. Jo tieto siitä tekee pirun onnelliseksi.

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Erityisiä hetkiä.

Mua hymyilyttää tää kuva jotenkin erityisen paljon.
Osittain siksi että se ei ole mun ottama,
ja silti just sellainen millaisen olisin itsekkin ottanut.
Toiseksi siksi, että kaikki tässä on vähän vinksallaan
ja silti kuitenkin hyvin.
Vähänkuin elämäkin, useimmiten.


Päivät tuntuvat kiertävän samaa kehää. Herätys, aamupala, siivoamista, leikkimistä, imettämistä, ruoan laittoa, iltatouhuja, loputonta nukuttamista - uudestaan ja uudestaan. Kuulemma on tylsää kun mä vaan joudun imettämään, ja mä tiedän sen myös itse ihan liian hyvin. 

Silti useana iltana ennen nukahtamista noiden kahden pienen tytön välissä oon huomannut miettiväni sitä, kuinka ohikiitäviä hetket näiden kanssa onkaan. Kuinka lyhyt vilaus lapsuusvuodet on meidän elämästä ja miten erityiseksi se tekee nämä niin kovin tavalliset päivät. 

Mun tilaamat viimevuoden valokuvat putosi tänään postiluukusta. Illalla me juodaan lämmintä kaakaota ja järjestetään ne vajaa 900 kuvaa vuoden erityisistä hetkistä, otokset tavallistakin tavallisemmista päivistä kansioihin. Koska vaikka niitä ei voikkaan elää uudelleen, voi niihin aina palata. 

Ja hymyillä. 

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Motivaatio - missä olet?

Kuinkakohan saisi;
kaivettua joogamaton esiin,
vedettyä lenkkarit jalkaan,
uskaltauduttua tanssitunnille.

Kohta voisi olla jo aika.


Mulla alkaa jo olla pieni ikävä aamujoogaa rauhassa, niitä pitkiä juoksulenkkejä joista pystyi aidosti nauttimaan, hikoilua salilla sekä tanssitunteja, joiden jälkeen olo on enemmän kuin uskomaton. 
Pieni ikävä sitä oloa, jonka saavuttaa kun tekee asioita, joista nauttii; kun kroppa toimii, energiaa riittää ja hymy on hieman leveämpi kuin muuten.

Ei varmaan pitäisi kuin aloittaa. Mikäköhän siinäkin on niin vaikeaa?
Varsinkin, kun tietää kuinka uskomattoman hyvän olon yksittäinen pienikin treeni saisi aikaan - kun vain viitsisi.

Neiti vinkkasi illalla, että mun kannattaisi jo varata pyörätuoli valmiiksi sitä varten, kun kasvan mummoksi. Tai oikeastaan se voisi huomenna etsiä mulle kävelykepin.

Ehkä mä tosiaan aloitan sen liikkumisen.

lauantai 7. tammikuuta 2017

Ilta ja ystävä.

Liian pitkästä aikaa
farkut jalassa, 
viinilasi kädessä,
seurana luottoystävä ja aikaa.


Ja me sovittiin, 
että tänään mä en puhuis lapsista
ja se ei kissoista.

Mietittiin kuinka vuodet on kuluneet,
ja naurettiin yhteisiä reissuja.
Ja mitä kaikkea vielä olisikaan edessä
- koko elämä.

Vaikkakin, just lapset ja kissat tais olla illan puhutuimmat aiheet - kuitenkin.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Sairaspäiviä.

Sairaspäivät.
Pitkään valvottuja öitä
ja väsyneitä aamuja.
Patjat olohuoneen lattialla
- ja paljon kahvia. 


Ulkona on aivan mieletön talvi-ilma. Ja yöllä satanut lumi, jonne tekisi mieli rynnätä touhuamaan.  Kuitenkin me makoillaan olohuoneeseen raahatulla patjalla, suurimpana viihdyttäjänä Netflixin valikoimat ja samat kirjat, uudelleen ja uudelleen. Vaikkakin toisaalta on kiva olla näin - viettää pari sairaspäivää luvan kanssa neljän seinän sisällä, vain ollen. 

Viimeiseen kuukauteen on mahtunut paljon; uusi vauva, ystäviä ja sukulaisia. Yökyläilyjä, joulu ja uusivuosi - pitäen sisällään jatkuvaa vilinää ympärillä. Ja seuraavasta kuukaudesta tuskin ainakaan rauhallisempaa on tulossa. Edessä on liian pian lähestyvät ristiäiset ja Dubain matka meidän koko ison perheen kanssa. Mä odotan innolla niitä lämpimiä päiviä ja sitä että ollaan pitkästä aikaa koko porukka yhdessä, pelataan korttia ja nauretaan toisillemme - ilman kiirettä mihinkään, auringon alla.

Täällä pieni kuukauden ikäinen hymyilee valtavasti, tutkii ympäristöä ja nauttii valtavasti kylpemisestä ja sylissä olosta. Eilen se nauroi unissaan. Ja me mietittiin mistä se mahtaa uneksia. 

maanantai 2. tammikuuta 2017

Moikka, 2017

2017,
uuden alku.


Uudenvuoden alku. Aika luvata ja toivoa. Tarttua toimeen ja haluta. 

Tää vuosi tulee olemaan erilainen, monellakin tapaa. Mä tulen olemaan kotona lasten kanssa luultavasti melkein koko vuoden, mikä on omallatavallaan kiehtova ajatus; 365 vielä tyhjää sivua, kirjoittamatonta tarinaa, päiviä täynnä aikaa noille kahdelle pienelle tytölle, sekä mulle itselleni. Toivottavasti tää vuosi tuo mukanaan paljon hyvää.

Odottamattomia tapahtumia, unohtumattomia hetkiä. Liikaa rakkautta tuhlattavaksi. Hymyjä jaettavaksi. Aikaa yhdessä. Terveyttä, koska se ei ole koskaan itsestäänselvää. Pitkiä iltoja ja rauhallisia aamuja. Monta kaunista auringonlaskua ja nousua. Jaettua naurua, joka ei meinaa loppua. Uusia maisemia, ihmisiä, seikkailuja - elämän yllätyksellisyyttä parhaimmillaan. 

Kärsivällisyyttä ja armollisuutta, niin itseä kuin muita kohtaan. Taitoa heittäytyä hetkeen; uuteen, epävarmaan, turvalliseen - kykyä tarttua tilaisuuteen. Pitkäjänteisyyttä ja ymmärrystä siitä, ettei kaiken tarvitse olla valmista. Keskeneräinenkin voi olla kaunista ja kiehtovaa sekä matka  vähintäänkin yhtä merkityksellinen kuin päämäärä. 

2017, ole hyvä meille.